|
Post by Cida on Aug 18, 2012 23:50:29 GMT 2
|
|
|
Post by Cida on Aug 19, 2012 0:57:43 GMT 2
The Sad End.
En sanonut silloin mitään. Olin hiljaa, enkä olisi saanut suustani varmasti ääntäkään, vaikka olisin halunnut. Olin paikalla. Olin siellä silloin. Niiden sammuvien silmien luona. Viimeinen hengenveto ja kylkien kohoaminen. Mutta silmät olivat pahimmat. Ne vain sammuivat. Ne tummanruskeat silmät, joissa oli ystävällinen katse. Sitten rakas Liinuni oli poissa. Se ei ollut enää luonamme. Ei olisi enää koskaan.
Minun jalkani eivät ole koskaan pettäneet. En ole romahtanut maahan itkemään. Mutta silloin... En voinut ymmärtää. En suostunut uskomaan, että kaikki oli tässä. Miten elämänlanka olikaan katkennut niin helposti... Polveni pettivät ja romahdin maahan. Rintaani sattui, vaikka sydämeni tuntui ontolta. Aivan kuin puolet minusta olisi juuri kadonnut taivaan tuuliin. Ja kyyneleet valuivat pitkin poskiani. Suolaiset kyyneleet, jotka tippuivat maahan. Eikä itkeminen helpottanut. Kipu ei valunut kyynelten mukana maahan. Kaikki pysyi ennallaan, vaikka itkin. Vaikka tärisin ja minuun sattui, vaikka rukoilin, että kaikki olisi unta. Että joku tulisi ja herättäisi minut tästä pahasta unesta. Mutta kukaan ei herättänyt.
Mikä päivä tänään on? Miksi olen vielä tässä? Kuinka kauan siitä on? Paljon kysymyksiä, joihin oli aika saada vastaukset. Otin kännykän ja bussikorttini mukaan. Katsoin bussin millä menisin. Tänään oli tiistai. Yhtäkkiä muistin Delin. Kuka oli huolehtinut siitä? Kuinka kauan oli kulunut aikaa? Etsin äitini, joka istuu ulkona terassilla. Hän huomaa minut heti ja tulee minua vastaan. Hän halaa minua tiukasti, mutta en vastaa halaukseen. Tajuan, että se ei tunnu miltään. Avaan suuni ja aijon kysyä, milloin olin viimeksi tallilla, mutta en saa ääntäni kuuluviin. Nielaisen ja yritän uudestaan. "Millon... Kauanko siitä on?", saan vaivoin kysyttyä ja äitini onneksi ymmärtää ja kertoo, että Delistä on huolehdittu ja kaikki on hyvin, että minun ei tarvitsisi huolehtia. Mutta tottakai olisin huolissani siitä. Omasta hevosestani. Toisesta, joka minulla vielä oli jäljellä... Nyökkään ja sanon, että menen tallille, katsomaan Deliä. Äitini kasvoilla käväisee huoli, mutta hän ei estä minua. Käännyn lähteäkseni, mutta äitini nostaa kätensä olalleni. En käänny enää häneen päin, mutta kuulen hänen hiljaiset sanansa: "Se menee ohi Cida. Aika parantaa kaikki haavat. Suuretkin".
Bussissa en pysty ajattelemaan mitään selkeästi ja jäädyn tuijottamaan ikkunasta ulos näkemättä mitään. Tiedän automaattisesti missä painan stoppia ja hyppään pysäkille. Jalkani kävelevät omasta tahdostaan, enkä osaa pysähtyä, vaan ne vievät minut jopa tallin ovelle saakka kunnes pysähdyn. Nielaisen kerran. Toisen ja joudun miettimään miten hengitetään, sillä saan vaivoin ilmaa keuhkoihini. Yhtäkkiä kaikki rohkeuteni kaikkoaa, enkä uskalla avata tallin ovea. Tiedän mitä näen tallikäytävällä. Tiedän missä on tyhjä karsina. Tai siinä asuu jo joku muu. Montako askelta pääsen, ennenkuin käännyn. Entä jos en pysty tähän? Otan ovenkahvasta kiinni ja vedän oven auki. Astun sisään puren hampaat yhteen ja otan askeleen toisensa jälkeen. Olen käynyt uudessa tallissa ja ensin on pesarit eteisen jälkeen. Delin karsina on niiden luona ja sitten... Sitten on Liinun karsina. Deli ei ole karsinassaan. No eipä tietenkään, sillä se ulkoilee tähän aikaan. Sydämelläni on ihmeellinen rytmi, kun käännyn ja otan pari vaivaista askelta, jolloin tulen tyhjän karsinan luo, jonka ovi on auki. Sen aluset on siivottu pois ja karsina on autio. Menen ovelle ja kosken kaltereita. Liu´utan kättäni oven pinnoilla ja katson karsinaa. Se on tyhjä. Mieleeni piirtyy samassa kuva Liinusta. Terävä ja tarkka kuva, jonka mikään yksityiskohta ei ole sumuinen, joka ei valehtele piiruakaan.
Kirjava tinker laiduntaa pellon pitkässä ruohossa. Sen karva kiiltää auringossa ja sillä on pitkät jouhet, joita kukaan ei koskaan leikannut. Se on onnellinen ja terve. Sitten pieni tamma nostaa päänsä ruohikosta ja katsoo minuun. Sen katse on tuttu. Se on se sama, jota rakastin yli kaiken. Tinkerin värit ovat samat kuin aina, sen piirteetkin ovat tutut. Sen silmät ovat tummanruskeat pohjattomat lammet, joihin voisin upota. Silloin kuva särkyy ja vaihtuu toiseen. Raskas hengenveto, joka päättyy hiljaisuuteen. Silmät, joiden kirkkaus sumenee, joiden valo sammuu. Jokin poistuu tästä maailmasta. Tajuan, että olen sulkenut silmäni ja nyt ne rävähtävät auki. Vedän terävästi henkeä ja rintaani pistää kovempaa kuin koskaan. En saa vedettyä henkeä enää ja voimani hupenevat. Nojaan karsinan seinään ja valun sitä vasten alas ja lysähdän istumaan. Olen ihan voimaton ja saan vihdoin henkeä, kun rupean nyyhkyttämään ja tunnen lämpimät kyyneleet. Ne valuvat poskiani pitkin ja putoavat päälleni. Vedän itseni kasaan ja annan pääni vajota polviin. Ei ole mitään syytä miksi nousisin enää jaloilleni. Kun rakas kultani on poissa. Se joka lähti tästä karsinasta vei puolet minusta mukanaan. Minulla on enää niin vähän voimia. Tahtoni on niin heikko, että en pääse jaloilleni. Taakka hartioillani tuntuu liian raskaalta ja jalkani heikoilta.
Mieleeni palaavat äitini sanat: Aika parantaa haavat. Suuretkin.... Mutta parantaisiko aika myös tyhjän sydämeni? Veisikö se mukanaan surun painon? Nostin päätäni ja pyyhin kyyneleeni kasvoiltani. Itkuni ei toisi Liinua takaisin ja halusin nähdä Delin. Oman pienen tyttöni, joka ymmärtäisi minua. Pääsin ylös omille jaloilleni ja lähdin karsinasta. Kyynelvirtani oli tyrehtynyt ja oloni oli turta. Toivoin, että en törmäisi kehenkään, mutta aivan turhaan. Vastaani tuli tuttuja kasvoja, jotka ottivat osaa suruuni ja toivottivat voimia. En osannut oikein vastata kenelekään mitään, mutta arvostin silti sanoja ja porukan ymmärrystä.
Deliä oli ihana nähdä, vaikka tamman luona en voinut pidätellä kyyneleitäni. Delin kullanhohtoinen karva ja hevosen lämpö olivat lohduttavia ja tunsin lämmön tarttuvan itseeni, kun katsoin tamman silmiä ja laskin käteni sen otsalle. Toinen Delin silmä oli vaaleansininen herasilmä ja tamman valkoinen päänmerkki kulki silmän yli. Sillä oli pikimustat jouhet, jotka olivat karheat. Delin läsnäolo paransi oloani ja en tuntenut itseäni niin turraksi kuin tallissa. Voisinko lähteä tamman kanssa maastoon? Päätin lähteä, sillä tunsin itseni rohkeammaksi nyt, kun sain olla rakkaan tyttöni kanssa.
Metsässä oli rauhallista ja hiljaista ja Deli käyttäytyi nätisti. Istuin sen selässä ilman satulaa ja annoin tamman kulkea pitkin ohjin. Metsätiellä kävelessämme pystyin taas vetämään syvään henkeä ja rauhoittumaan. Otin vähän ravia, kun tuntui hyvältä ja mukavan tienpätkän kohdalla nostin laukan. Deli laukkasi rauhassa, mikä ei ollut tammalle kovin ominaista, mutta ehkä se vaistosi mielialani ja käyttäytyi siksi rauhallisesti. Laukkapätkän jälkeen kehuin tammaa ja taputin sitä kaulalle. Jatkoimme matkaa kävellen ja tulimme järvelle. Deli joi vähän järvestä, kun annoin sille ohjaa, mutta pysytteli rannalla, eikä mennyt veteen. Eikä olisi tarviskaan, sillä päivä ei ollut erityisen lämmin.
Olin surullinen, kun seisoin siinä hevoseni kanssa rannalla ja katsoin järvelle. Olin väsynyt ja surullinen. Mietin Liinua väkisinkin ja nieleskelin muistoilleni. Tinkerin kuva oli niin selvä ja tarkka mielessäni ja silti se oli poissa. Katsoin järvelle ja nostin katseeni taivaalle. Siniseen taivaaseen ja valkeisiin pilviin. "Hyvästi Liinu", sanoin ääneen ja toivoin, että rakas tyttöni kuuli sen. Että tuuli kuljettaisi sanani sen luo, missä se sitten ikinä olisikaan. Pari lohdutonta kyyneltä valui taas poskiani pitkin ja katselin taivaalle. Suru tuntui suurelta ja itse olin niin pieni, kun katselin sinistä suurta taivasta ja järveä. Kipu poltti rintaani ja päätin lähteä jatkamaan matkaa.
Kotiinpaluumatka meni hyvin ja otin yhden reippaan laukkapätkän, mutta kävelin myös pitkät ns. loppukäynnit ennenkuin saavuimme mustiksen tallipihaan taas.
Otin Delin kunnosta tallissa ja harjailin sitä vaiti. Tamma käänteli korviaan ja kuunteli tallin ääniä ja seisoi rauhallisesti paikallaan. Suin Delin, otin kaviot ja selvitin hännän ja harjan takut. Vein tamman takaisin ulkoilemaan ja palasin talliin. Tunsin itseni väsyneeksi, kun kävelin harjapakin ja suitsien kanssa satulahuoneeseen. Se oli uusittu kokonaan ja kaikki tavarat olivat järjestyksessä ja omilla paikoillaan. Katseeni etsi turkoosia harjapakkia, joka kuului Liinulle. Tai oli kuulunut. Näin sen ja nimen pakissa. Siinä oli Liinun nimi ja sydän. Repäisin lapun pois raskain sydämin. Tiesin, että minun pitäisi tehdä tämä, sillä jos joka kerta joku asia täällä muistuttaisi minua Liinusta, en koskaan pääsisi eteenpäin. Haavani aukeaisivat aina vain uudelleen ja uudelleen. Delin pakki oli surkeassa kunnossa ja sen voisi surutta heittää roskiin. Delillä oli käytössä tallin harjoja varsin pieni kokoelma ja seuraavaksi erittelinkin Liinun ja Delin harjoista sopivan sisällön pakkiin. Suuri osa oli Liinun harjoja, jotka olin ostanut tammalle. Nyt ne olisivat tästä lähin Delin. Pakkiin kirjoitin Delin nimen ja laitoin paikoilleen. Seuraavaksi suuntasin kulkuni ylös rappusia.
Yläkertakin oli uusittu ja sieltä löytyi leirihuoneet, wc:t, toimisto, pukuhuone ja tietysti pirtti. Tongin avaimet taskustani ja menin pukuhuoneeseen, missä sijaitsivat kaikkien kaapit nykyään. Avasin oman kaappini ja vedin syvään henkeä. Selvittäisin tavarat, vaikka se tekisi kuinka kipeää. Veisin osan Liinun tavaroista satulahuoneeseen yleisten tavaroiden joukkoon, josta ne voisi ottaa käytöön jollekin muulle hevoselle. Delille jättäisin koristeellisen otsapannan, jossa oli sinisiä helmiä rivissä. Se oli kaunis ja oli sopinut Liinulle hyvin. Ehkä se koristaisi yhtä hyvin myös Delin otsaa tästä lähin. Liinun vaaleansininen riimu oli mennyt tamman mukana, mutta minulla oli vielä vaaleanruskea riimunvarsi. Veisin sen yleiseen käyttöön. Se oli hyvässä kunnossa ja lukko toimi hyvin, joten varmasti sille tulisi käyttöä. Vaaleat pintelit ja satulahuopa saisivat myöskin mennä yleiseen käyttöön ja varmaan ne joku huolikin, sillä nekin olivat hyvässä kunnossa. Kaapissa oli nyt minun ja Delin tavarat ja suljin sen oven ja lukitsin avaimella. Silmäni osuivat lappuun kaapin ovessa ja nyppäsin sen irti. Heitin sen matkalla roskiin ja kannoin Liinun tavarat satulahuoneeseen. Tästä lähin ne olisivat jonkun muun. Päätin lähteä kotiin, sillä oloni oli heikko ja surkea. Tarvitsisin vielä vähän aikaa tämän kaiken kanssa.
Mutta ehkäpä juuri aika parantaisi minut.
Ihana tarina! Luin ihan lumoutuneena tän kokonaan : ) Niin se menee, aika parantaa haavat. 5p, 12v€ /Daw
|
|
|
Post by Cida on Sept 16, 2012 20:11:09 GMT 2
Koulua kentällä Delin kanssa. Neiti käyttäytyi hyvin ja yhteistyö sujui hienosti (:Ja joo olin vähän laiska ton taustan kanssa ja se on aika järkyttävä suttukasa xP Hieno kuva! 2p, 5v€
|
|
|
Post by Cida on Sept 19, 2012 20:37:25 GMT 2
Pieni harjailutuokio Kuuntelin tallin ääniä. Pärskähdys jostain karsinasta, aika läheltä. Askeleita käytävällä. Hiljaista keskustelua, josta en saanut selvää. Ja harjan vedot, jotka kuuluivat minun harjaamisestani, kun harja liukui Delin karvaa pitkin. Deli heitteli päätään, viuhtoi hännällään ja kuopaisi vähän etujallaan hermostuneesti taas kerran, kun harjasin mahan alta. "Easy, neitiseni. Johan sulla on tänään huono päivä, kun jaksat kiukutella tästäkin", sanoin Delille ja tamma vain viskoi päätään ärtyneenä. Päätin rapsuttella sitä harjanjuuresta ja höpöttelin omiani hiljaa hetkisen. Ja se auttoi. Oma rauhallinen energiani ja olotilani välittyi Delille ja sekin rauhoittui. Nyt neiti oli rauhassa ja käänteli vain korviaan aina minuun päin ja välillä, jos harjasin kovakouraisesti se heitti päätään ja huiski hännällään minne sattui. Harjasin Delin ihan kokonaan ja otin kaviot. Kaviot tamma nosti hyvin. Otin harjakamman ja setvin takkuja pikimustasta karheasta harjasta ja hännästä myös. Samalla, kun selvitin otsaharjan niin harjasin myös Delin pään pääharjalla. "Juu kyllä sinä olet nyt ihan ready.", sanoin lopulta ääneen, kun hevoseni oli puunattu puhtaaksi. Tulin pois karsinasta ja laitoin liukuoven kiinni perässäni, niinkuin aina. Vein harjat pois ja menin vielä takaisin Delin karsinaan rapsuttelemaan hevosta. Deli otti tällä kertaa minut hyvin vastaan, eikä kiukutellut, niinkuin alussa. Se nuuhkaisi minua uteliaasti, kun pujahdin karsinaan. Höpöttelin sille omiani ja silittelin sen kaulaa. Missä mä olisinkaan ilman tätä pientä söpöläistä, ajattelin samalla, kun rapsutin Delin säkää. Viihdyin tamman karsinassa aikas kauan ja näin neidin ruumiinkielestä, että se nautti hetkestä. Olin lähdössä karsinasta, mutta Deli tökkäsi vähän selkääni ja käännyin katsomaan sitä. Se katsoi minua suurilla silmillään, joista toinen oli kaunis jäänsininen hera. "Voi höpsö! Ei mulla ole sulle mitään hyvää tällä kertaa, mutta ehkä mää ens kerralla muistan tuoda jotain", vastasin kultani anovalle katseelle ja Deli nuuhki vielä käsiäni. Kumarruin vähän ja suukotin tamman turpaa vielä ennenkuin livahdin ulos karsinasta. 2p, 5v€ /D
|
|