|
Post by Bambi on Apr 12, 2011 18:01:47 GMT 2
- ratsuponi, ruuna
- 22-vuotias
- hoitajana Riia
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Apr 13, 2011 6:48:01 GMT 2
Tutustumista Heräsin aamulla siihen, että puhelimeni herätys kello alkoi piipittämään. Vilkaisin sitten väsyneenä sekä osittain ärtyneenäkin puhelintani, ja siristin silmiä valosta, joka sen näytöltä tulvi. -7:05… Mumisin, ja nousin sängyssäni istumaan, ja asetin puhelimen takaisin yöpöydälle, josta olin sen napannutkin. Tänään aloittaisin Mustikkapolun tallilla Antun hoitajana, ja saisin alkaa kipittämään sinne piankin, koska kotoa matkaa oli ainakin 7 kilometriä. Potkaisin valkoisen, pilvikuvioilla koristellun peiton pois, ja matkasin alakertaan, ja sieltä vielä kylpyhuoneeseen, äidille kun ei missään tapauksessa käynyt että säilyttäisin tallivaatteitani huoneessa. Nappasin ruskeat ratsastushousut pyykkinarulta, johon ne olivat jäänet kuivamaan viimeviikolta, ja etsin katseellani takkiani, sitä tarvittaisiin nyt, ainakin pihalla olevan sään mukaan. Sen jälkeen asetin vaatteet siististi eteisessä olevalle pikkutuolille, ja lähdin talsimaan kohti keittiötä, olin nimittäin menossa aamupalalle. Avasin jääkaapin, ja tein itselleni voi leivän, jonka sitten nälkäisenä hotkaisin. Hain vielä alakaapista juomapullon, ja täytin sen vedellä, jos tallilla tulisi jano, ja ai niin juu, eväsleipiäkin pitäisi ottaa. Sain kaiken pian valmiiksi, kiskaisin tallivaatteet vielä päälleni, ja lähdin kohti ulko-ovea, pysähtyen eteisessä vetämään kumisaappaita jalkoihini. – Hei, menen nyt! Huudahdin, ja sain vastaukseksi isän mutinaa makuu huoneesta. Tunnustelin vielä oliko taskussani puhelin, ja painoin oven rivan alas, paiskaten sen perässäni kiinni. Pihalla oli sen verran mutaista, etten nähnyt asiaksi ottaa pyörää mukaan tallille, joten lähdin vain nopsakasti liikkeelle, kohti Mustikkapolkua.
Seurasin katseellani taivaalla liiteleviä pikkulintuja, jotka syöksähtelivät leikkisästi sinne tänne, säestyksenä omien saappaitteni alla kuuluva hiekanrapina. Oli melko kuraista, mutta olin onnistunut löytämään kaiken mudan keskeltä kuivaa maata. Noh, ei sitäkään maakaistaletta kestänyt kauan, ja löysin itseni taas laahustamassa vesilätäköitten täyttämällä tiellä. Onneksi olin älynnyt jättää pyörän kotini varastoon, olisin ollut tällä menolla maassa useamman, kuin kerran. Tai no, mistäs sitä tiesi, mutta tämä oli silti huomattavasti nopeampi tapa. Pian huomasinkin Mustikkapolun tallin, joka suorastaan hohti punaisine seinineen edessäni, koska taivas sen takana oli harmahtavien pilvien peitossa, ja kaikkialla oli jotenkin surullinen tunnelma, ihan kuin olisin juuri astunut tantereelle, jossa oli juuri käyty sotaa. Raotin tallin ovea hieman, ja hevosten ja heinien tuoksu tulvahti ovesta pihalle. Ei siinä mitään, hevosen haju on parempi kuin yksikään olemassa oleva, tai tuleva hajuste, tai ainakin itse olin sitä mieltä asiasta. Otin muutaman askeleen kivilattialla, ja huomasin heti vieressäni olevassa karsinassa kyltin, jossa luki selkeästi Andreas. Avasin ovea hieman, ja näin edessäni ruunivoikon ruunan, joka vilkaisi minua sivusilmällään, ja jatkoi sitten hapuilemaan maassa olevia heinänkorsia. –Hei… Kuiskasin hevoselle, ja se liikautti hieman korviaan äänen suuntaan. Katselin siinä kuinka tuo kaunis eläin yritti löytää heinää maasta, ja mieleeni juolahti ajatus olisiko aamuheinät jo jaettu. Näköjään oli, sillä vieressä olevalla hevosella oli vielä tuppo heinää karsinassaan, jota se innokkaasti rouskutti. Naurahdin hieman, Antun ahneudelle, ja otin riimun narun. Kävelin sitten karsinaan, ja napsautin narun kiinni, ja Anttu nosti päänsä ylös, ja mulkaisi minua hieman, ja alkoi kuopimaan. –No, sanoin sille, ja aloin sitoa narua kiinni Antun mulkoillessa ja luimistellessa siinä. Taputin sitä kaulalle, kun olin saanut narun sidottua, ja kysyin: -No oliko se nyt niin kamalaa? Kysyin, ja Anttu lopetti kuopimisen. Hain Antun harjan, ja aloin vedellä harjaa eestaas sen lämpöisellä karvalla. Vetoni olivat samaan aikaan helliä, mutta myöskin varmoja, joten Anttu siinä seisoskeli hieman katkeran näköisenä, kun sitä noin vain tultiin harjaamaan. Kun olin harjannut ruunan, ja lähdössä hakemaan kaviokoukkua, se nappasi minua paidasta kiinni. Nappasin riimun narusta kiinni, ja sanoin tiukasti –Ei! Anttu lopetti, ja minä hain kaviokoukun. Ensiksi se meinannut oikein nostaa jalkaansa, ja jos nostikin, herra sai päähänsä läimäyttää sen saman tien maahan. Sitkeän yrittämisen jälkeen onnistuin kuitenkin putsaamaan kaviot, ja silitin Antun poskea, tosin heti tämän jälkeen se viskaisi päänsä sivulle, ja mulkaisi minua hieman. Jaahas, no en olettanutkaan että olisimme parhaita kavereita yhden hoitokerran jälkeen, mietin, ja irrotin riimun narun joka Antulla oli, ja päästin sen vapaaksi karsinaan. En viitsinyt viedä sitä pihalle, kun kaikki muutkin hevoset olivat vielä sisällä, jotan tyydyin lueskelemaan nimi kylttejä, ja juomaan välillä vettä. Pian sitten kyllästyinkin hieman yksinäisyyteeni, ja lähdin kävelemään kotiin, kuitenkin päättäen tulla vielä samana päivänä takaisin.Kiitoksia ensimmäisestä tarinasta! Kirjoitat hyvin ja tulette varmasti tulevaisuudessa hyvin juttuun Antun kanssa 4p //Bambi
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Apr 14, 2011 11:03:12 GMT 2
Maastolenkki Pyöräni luiskahti osittain mutaisella tiellä, ja jouduin välillä pysäyttämään ottamaan tukea jalallani. Olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää pyörä kotiin, mutta minulla oli kiire tallille, ja ajattelin matkan taittuvan nopeammin polkupyörällä. Oikeastaan, tämä vain hidasti menoani, mutta väliäkös tuolla, kunhan nyt joskus pääsisi perille. Taivas ei ollut onneksi pilvien peittämä, mutta juuri aurinko se mutaisuuden aiheuttikin. Viimeisetkin lumet tien reunasta olivat sulaneet, ja ne virtasivat puroina pitkin tietä. Helpotuinkin huomattavasti, kun näin Mustikkapolun, ja aloin polkea lujempaa. Näkisin taas Antun, ja se riitti syyksi melkein kaatua tiellä, josta tosin selvisin pelkällä säikähdyksellä. Päätin tosin tämän jälkeen taluttaa pyöräni perille asti, ja laitoinkin sen nojaamaan tallin seinään. Avasin oven, mutten enää haistanut oikein mitään. Kumma juttu. Olin varmaan jo niin tottunut hajuun, etten edes huomannut sitä. No jaa, mitäs väliä sillä on, ajattelin samalla kun kävelin käytävää pitkin, ja huomasin että hevoset olivat pihalla. Nappasin riimun narun, ja menin hakemaan Anttua sisälle. Minun ei tarvinnut kovinkaan kauan vilkuilla ympärilleni, kun jo näin hevosen tarhassa. Lähdin kävelemään sinnepäin, ja sujahdin portin alta, ja otin Antun kiinni. Pian löysinkin itseni tallista, harjaamassa tätä ihanaa hevosta, jolla olin ajatellut lähteä ratsastamaan tänään. Hain Antun harjat, ja ryhdyin vetelemään sen paksua karvapeitettä juuriharjalla. Voi että kun siitä lähti paljon karvaa! Tuhahdin hieman, mutta sain kuin sainkin harjattua ruunan, eikä se tehnyt mitään! Taputin Anttua kaulalle, ja otin kaviokoukun esiin. Eihän hevonen meinannut nostaa jalkaansa tälläkään kertaa, mutta kun nojasin vielä enemmän sen jalkaan, asia kyllä onnistui kyllä. Kaviot eivät olleet kovinkaan likaiset, mutta ajattelin niiden putsaamisen tarpeelliseksi, etenkin siksi että Anttu oppisi joskus nostelemaan ne jalkansa ensimmäisellä, eikä vasta tuhannennella kerralla. Vein kaviokoukun pois, ja matkasin satulahuoneeseen, ja löysin pian Antun satulan ja suitset. En tiennyt pitikö herralla olla pintelit jalassa vai ei, mutta tuskin niistä nyt mitään haittaakaan olisi. Pyöritin pintelit tiukoiksi paketeiksi Antun jalkojen ympärille, ja otin satulan käsiini. Äkkiähän minä nostin sen hevosen selkään, eikä se pyristellyt vastaan. Sitten itse suitset. Kuolaimet tuo otti kiltisti suuhunsa, ja puri niitä hieman, kun kiristin poskihihnaa. Niin juu, ajattelin ja hain pussistani kypärän. Enhän voisi lähteä ratsastamaan ilman kypärää. Pian sitten talutinkin Antun kentälle, jotkut hevoset siellä hörisivät, tosin syytä en tiennyt, joten asialla ei ollut kovinkaan paljon väliä. Jätin kentän portin auki, ja kiipesin Antun selkään, kunhan olin ensin kiristänyt sen satulavyön. Jalustimia piti pidentää hieman, ja Anttu seisoi kiltisti paikoillaan koko operaation ajan. Hyräilin hiljaa mielessäni, ja lähdin pitkin ohjin kävelemään kenttää ympäri, ihan näin lämmittelyksi, koska olin ajatellut lähteä maastoon. Anttu kulki melko laiskasti, joten käskin sen mennä hieman lujempaa maiskuttamalla. No, se ei toiminut, joten annoin sille pohkeita, se sitten toimi. Parin kierroksen jälkeen kävelin kentän portista ulos, ja lähdin kävelemään kohti maastoa. Anttu käveli pirteästi, korvat höröllä, taisi pitää maastosta. Ajattelin, etten menisi kovin pitkää lenkkiä, ja ajattelin pitää itselleni sen lupauksen. Nautin maastossa kävelemisestä, ja niin tuntui nauttivan Anttukin. Käveltyämme vielä hetken matkaa aloin koota ohjia, ja valmistelin ravia. Painoin pohkeet Antun kyljille, mutta sillä ei näkynyt olevan mitään vaikutusta, joten pamautin hieman lujempaa, montakin kertaa. Anttu lähti raviin, minä kevensin ravin rytmissä nauttien vauhdista, sekä vähän kaikesta, etenkin hevosesta allani, joka tuntui vievän minut aivan toiseen maailmaan. Unohdin läksyt, jotka olivat työpöydällä vain osittain tehtyinä, unohdin kaiken, mitä oli ennen tätä hetkeä, keksityin pelkästään ohjaamaan Anttua polulla. Uskaltaisinkohan mennä laukkaa… Mietin, ja aloin pikkuhiljaa hoputtaa Anttua reippaampaan raviin. Pamautin laukkapohkeet hevosen kyljille, ja se nosti laukan. Voi, kuinka nautinkaan siitä tunteesta, kun istuin juuri Antun selässä, ja sain kiitää pitkin metsätietä ruunan selässä. Pian kuitenkin hidastin, ja siirryin ravin kautta käyntiin. Mustikka polun pihaan päästyäni tulin alas satulasta, ja nostin jalustimet ylös. Otin ohjista kiinni, ja silitin ja kehuin Anttua. Hevonen venytti kaulaansa, ja annoin sen hieman seistä siinä, ennen kuin vein tuon sisälle. Kun olin saanut Antun karsinaan, ja hoidettua sen kuntoon, kiskaisin sen päälle loimen, enkä vienyt sitä ulos. Hevonen oli nimittäin niin hikinen, että en halunnut ottaa sitä riskiä, että Anttu vilustuisi. Vilkaisin kelloon samalla, kun avasin vesipullon korkkia. Pitäisi lähteä kotiin tekemään ne läksyt. Hain pienen tupon heinää Antulle, ja lähdin ulko-ovelle päin, ja käännyin hyvästelemään Antun.
Laura ja Anttu 14.4.2010Muuten kiva tarina, mutta oletko muistanut lukea hoitotasot? (mustik.webs.com/hoitotasot.htm) Et nimittäin saisi vielä ratsastaa, ainakaan maastossa... Saat kuitenkin 3 pistettä (://Bambi[/i][/size]
|
|
Uski
Tutustuja
Posts: 11
|
Post by Uski on Jul 2, 2011 22:38:34 GMT 2
Kuka on tuo tumma..? 1 hoitomerkintä
Päivä oli ollut kuuma, mutta ei se lämpö ollut illaksikaan helpottanut - päinvastoin. Päivällä hetken viilentänyt sade oli saanut ilmasta kaksi kertaa kamalamman, nyt lämmön lisäksi oli kosteaa ja ilmanlaatu oli lähes trooppista. Astelin riimunnaru kädessä heiluen kohti laitumia, jossa Mustikkapolun hevoset viettivät kesäänsä villeinä ja vapaina päästyään pienistä hiekkatarhoista suurelle vehreälle laidunmaalle. Itse astelin toista kertaa Mustikkapolun tiluksilla, tällä kertaa hakemaan hoitohevosekseni myönnettyä Anttua. Poniruuna oli sykähdyttänyt sydäntäni, kun olin tavannuyt sen ja ilman suurempia tutustumisia olin päätynyt herran hoitajaksi. Nyt oli kuitenkin aika tutustua - kunnolla.
Pysähdyin riimunnaru kaulallani viimeisen laitumen portille. Laitumelta minua katsoi joukko poneja kiinnostuneena, olinhan uusi tuttavuus. Pujahtaessani sähkölankojen välistä laitumelle, tunsin olevani todellisen tuijotuksen kohteena. Tuntemuksistani huolimatta lähdin tarpomaan laitumen poikki kohti ruunivoikkoa ruunaa, joka katsoi minua hieman kyllästyneen torjuvasti. Katsoin ruunaa vakaasti takaisin ja pysähdyin. Anttu katsoi minua pienen hetken, mutta kauaa poniruunan kiinnostus ei tavalliseen tallilaiseen riittänyt, joten se käänsi selkänsä minulle ja lähti astelemaan laitumen toista päätyä kohti päättäväisen oloisena. Minua nauratti, sillä Anttu tuntui omistavan selvästi varsin selvät mielipiteet koko hoitajahommasta - herraa ei selvästi kiinnostanut koko touhu homehtuneen leivänkannikan vertaa! En kuitenkaan voinut antaa periksi, eikä se sopinut luonteenkuvaanikaan. Sipaisin kosteudesta taas varsin säkkärälle kiharalle vetäytyneet otsahiukset hieman sivuun ja lähdin astelemaan ruunan perään rauhallista tahtia. Muut hevoset eivät enää välittäneet tunkeilustani laitumelle, vaan olivat siirtyneet laiduntamaan tavalliseen tapaansa. Anttukin olisi varmasti tehnyt niin, ellei se olisi kokenut ahdistavaksi jäljessään seuraavaa pikkutyttöä, joka ei puhua pukahtanut, saatikka näyttänyt lempeältä herkkuja jakavalta tallilaiselta.
Pitkän aikaa käveltyäni hieman kaarellen ja kierrellen - välillä pysähtyen, ratsuponin perässä - sain tehtäväni suoritettua. Anttu pysähtyi lopulta paikalleen ja kääntyi katsomaan minua nyreän näköisenä, korvat takaviistossa ilmeellään kertoen selvästi, ettei halua minun tulevan lähelle. Ruunan uhkailusta huolimatta, kävelin vielä muutaman kaaren, kunnes seisoin ruunivoikon vieressä. Laskin käteni sen selälle ja silitin parin vedon verran, tarkkailen Antun reaktiota, joka tuijotti minua edelleen ärtyneenä. "No hei", tervehdin ruunaa lopulta vakavana, vaikka sisältäpäin minua hymyilytti. Olihan tämäkin ensimmäinen askel uudessa tuttavuudessa. "Känkkäränkkä kylässä tänään?" Jatkoin juttelua, kun kiinnitin riimunvarren riimuun. Anttu oli lähes ponikokoinen, mutta minun kokoiselleni ruuna oli suurehko, säkäkorkeus hipoi lähes omia mittojani. Nykäisin hieman riimunnarusta ja poniruuna kääntyi vastahakoisesti perääni, kun lähdin kävelemään kohti laitumen porttia. Pystyin näkemään sen ilmeistä ajatuksen: 'Kai se on nyt sitten ihan pakko..' Muut hevoset jäivät laiduntamaan tyytyväisenä hämärtyvään iltaan, kun taas minä ja Anttu jatkoimme matkaa laitumilta kohti auringonlaskussa kylpevää tallia.
Kietaisin riimunnarun tutulle vetosolmulle karsinan kaltereihin ja käännyin kannoillani hakemaan varustehuoneesta harjoja. Ensisilmäyksellä varustehuone näytti valtavalta, mutta pienellä etsinnällä löysin kaapin, josta sain Antun harjakorin vaivattomasti matkaani. Suljin kaapin oven ja olin lähdössä juuri huoneesta, kun ovesta paukkasi sisään värikkäästi pukeutunut nuori nainen joka tervehti minua pirteästi. Hämääntyneenä nopeasta tilanteen muutoksesta minulta meni pieni hetki, ennen kuin sain avattua suuni, sitä ennen katsoin saapujaa hieman varautuneena. "Ai hei", sain vastattua ja sain osakseni lämpimän hymyn. "Sä olitkin Antun uusi hoitaja..?" Nainen, jonka muistin hämärästi Bambiksi, kysäisi. "Joo, Uski", nyökkäsin ja korjasin harjakoppaa parempaan asentoon sylissäni. "No tervetuloa porukkaan!" Bambi toivotti naurahtaen. "Anttu saattaa olla muuten vähän äksy", nainen vielä varoitti, "Kiitoksia, huomasin sen kyllä, jos olisi tamma, voisi luulla että naistenpäivät vaivaisivat", virnistin jo hieman, mutta sanani sanottuani livahdin talliin, tarkemmin uuden hoitohevoseni karsinaan.
Jos Anttu olisi osannut, se olisi varmasti pyöräyttänyt silmiään ja huokaissut raskaasti, tosin jälkimmäisen se osasi tehdä ja tekikin. Hymähdin ruunalle hieman huvittuneena, kun aloitin harjaamisen pitkin painavin vedoin ruunivoikon kaulasta. Anttu ei myöntänyt nauttivansa, mutta huomasin sen hieman rentoutuvan, kun pysähdyin rapsuttamaan ruunan säkää kesken harjauksen. Korvat pysyivät itsepintaisesti kuitenkin pienessä luimussa. Siirryin pehmeään pölyharjaan, jolla harjasin ruunan läpikotaisin, myös vatsan alta, jonka kohdalla tunsin Antun hieman jännittyvän. Kainalot olivat selvästi ikävä paikka herran mielestä. Niinpä sipaisin ne vain nopeasti puhtaaksi, sillä niiden harjaamisen kerkeisi tottua myöhemminkin. Tutustuminen olisi nyt pää-asia.
Kumarruin nostamaan kavioita ja ehkä pieneksi yllätyksekseni Anttu nosti ne kauniisti pyynnöstä. Pieni yllättynyt hymy kohosi huulilleni kun putsasin kavion ja suoristaessani taputin ruunan lapaa kehuen. "Hienosti nostit, yllätit", virnistin siirtyessäni takakavion pariin. Takakaviokaan ei tuottanut ongelmia vaan päin vastoin anttu kannatteli jalkansakin lähes itse, eikä nojannut pieneen hoitajaansa armottomasti, kuten suurin osa tapaamisistani hevosista tapasi tehdä.
Tänään suunnitelmissani ei ollut mitään muuta kuin tällainen pieni tutustuminen. Saatuani Antun karvan kiintelemään, astelin ruunan pään viereen. Silitin varovasti ruunan turpaa, mutta se katsoi minua nyrpeänä ja käänsi päänsä pois. "No ei sitten", tuumasin ja käännyin irroitin riimunnarun kalterista. Anttu ei ollut helposti vikiteltävissä, mutta ajan kanssa ruuna valmasti joutuisi heltymään. Eihän se minua vaivannut, minulla oli aikaa ja ymmärsin ruunaa paremmin kuin hyvin - ei pidä olla liian helppo nakki!
Uski
Tosi hienosti kirjoitettu ensimmäinen tarina! 4p ja 8v€ //Bambi
|
|
Uski
Tutustuja
Posts: 11
|
Post by Uski on Jul 3, 2011 21:49:21 GMT 2
Ruohonjuuritasolla 2 hoitomerkintä
”Anttu hei – EI!” Riimunnaru liukui käsissäni ja poltti ihoa, kun ruunivoikko poniruuna päätti mielivaltaisesti lähteä syömäretkelle laitumelta kulkevan polun pieleen. Yritin pidellä vastaan, mutta horjahdin lopulta ruunan perässä ojanpieleen, sillä tuolla 400 kiloisella eläimellä oli runsaasti enemmän lihasta kuin minulla. Mieleni teki kirota, mutta hillitsin itseni. Nappasin tukevan otteen ratsuponin sinisestä riimusta ja kiskoin vastahakoisen ruunan pään irti heinikosta. Suurten ponnisteluiden jälkeen ruunan turpa irtosi heinikosta ja se katsoi minua samalla tympääntyneellä ilmeellä, kuin monta kertaa aikaisemminkin. Katsoin ruunaa vähintään yhtä tympääntyneenä takaisin ja lopulta huokaisin raskaasti. ”Yrittäisit käyttäytyä”, puhahdin, mutta vastaukseksi sain vain luimimista. Se siitä toiveesta! Lähdin kävelemään kohti tallia ja Anttu lähti seuraamaan minua mahdollisimman hitaasti laahustaen. Minusta tuntui, kun olisin pestautunut uhma-ikäisen varsan hoitajaksi, Anttu ainakin yritti tehdä työstäni mahdollisimman vaikeaa.
Tallissa oli ihmisiä ja nyökkäsin kaikille minua tervehtiville tallitytöille kohteliaasti. Myönnettäköön etten ollut kaikista hilpeimmällä tuulella, mutta tässä suhteessa olin kuin nakutettu hoitaja Antulle – molemmat näytimme vähintään yhtä ärsyyntyneiltä toisiimme. Pyöräyttäessäni Antun omaan karsinaansa ja sidottuani riimunnarun kaltereihin, en voinut olla ajattelematta, että kaikki rakkautta ensisilmäyksellä tarinat olivat meidän kohdallamme täyttä puppua! Jokin kuitenkin kiehtoi minua tuossa yrmeässä ruunassa, joka luimisti korviaan kun kannoin harjakopan, suitset, liinan ja hanskat karsinan eteen. Aloitin harjauksen kumisukalla, jolla hieroin ruunan selkää pitkään ja hartaasti. Anttu yritti pitää pintaansa, mutta lopulta sen oli pakko venyttää kaulaansa ja ynähtää nautinnollisesti, kun rapsutin sen säkää. Siirtyessäni pehmeään harjaan, rentous katosi saman tien ja ruuna muisti ”arvotittelinsä” kääntäen korvat tiukasti niskaa vasten. Vastusteluista ja mielenosoituksista huolimatta jatkoin ruunan harjaamista ja lopulta putsasin kaviot, jotka nousivat tälläkin kertaa hyvin, vaikka muut hoitotoimenpiteet aiheuttivat suurta närää Antun aivosoluissa. Viimeiseksi oli suitsien vuoro. Nappasin Antun pään kainalooni ja pujotin riimun kaulalle. Asettelin suitset käteeni ja työnsin kevyesti kuolaimia ruunan suuhun. Maiskautuksen kera Anttu avasi suunsa ja kuolaimet hulahtivat hammas lomaan. Kehuin ruunivoikkoa äänellä ja suoristin jouhia, jotka olivat taittuneet suitsien niskalenkkien alle. Ruuna maiskutteli kuolaimia suussaan, kun kiinnitin poski- ja leukaremmin. Irrotin riimun ponin kaulalta ja kumarruin poimimaan ratsastushanskani ja juoksutusliinan karsinan edestä. Anttu kurkisti karsinasta hieman uteliaana, mutta heti kun se huomasi vilkaisuni, korvat painuivat takaisin luimuun. Tuhahdin ruunan käytökselle kun pujotin liinan toisesta kuolainrenkaasta ja kiinnitin sen niskan kautta toiseen. Anttu oli selvästi päättänyt asettua minua vastaan, mutta uskouduin vanhaan sananlaskuun – rakkaudesta se hevonenkin potkii!
En kuitenkaan jäänyt odottelemaan potkuja, vaan lähdin taluttamaan nyt jo reippaammin astelevaa ratsuponia kohti kenttää, joka vaikutti tyhjältä. Anttu unohti minulle murjottamisen hetkeksi, kun pääsimme kiertämään kenttää vieretysten ja katselemaan maisemia. Kävelimme rauhallista tahtia uralla ja Anttu nosteli päätään ja hirnahti kerran ystävälleen, jota talutettiin laitumelta talliin. Pieni hymy nousi huulilleni ja jatkoin kävelemistä. Ehkä tästä tulisi vielä jotain. Kävelimme varmasti yli kymmenen kierrosta, ennen kuin pysähdyimme toiseen päätyyn ja ohjasin ruunivoikon suurelle ympyrälle. Anttu luimisti hieman korviaan, mutta kuunteli käskyjäni, kun pyysin sitä pysähtymään ja siirtymään käyntiin. Siirtymiset hyvin ja huomasin, että Anttu oli osaava, kunhan se vain viitsi vaivautua. ”Ravi”, komensin ruunaa, mutta se vain luimisti korviaan. ”Ravi, hop!” Toistin käskyn ja heilautin liinan toista päätä kädessäni ja sain ponin nopeuttamaan askeleitaan. ”Noni, nyt RAVI!” Maiskautin käskyn päälle ja heilautin liinan päätä toistamiseen, jolloin Anttu siirtyi hieman hitaanpuoleisesti raviin. ”Noin, hienoa”, kehuin ympyrällä jolkottavaa ruunaa, joka viskasi päätään ja kiihdytti tahtia. Annoin sen ravata pari kierrosta, ennen kuin pyysin käyntiin siirtymistä. ”Soojaa, käynti”, sanoin matalalla äänellä ja ruuna hidasti, mutta vasta toisella pyynnöllä siirtyi nelitahtiseen käyntiin. Aloin työstää ruunan kanssa liinassa lyhyitä käynti-ravi siirtymisiä. Aluksi Anttu tuntui tahmealta ja siirtymiset saattoivat venyä jopa ympyröiden mittaisiksi. Loppua kohti ruuna alkoi kuitenkin terävöityä ja hakemaan alas-eteen aina siirtymisten jälkeen. Jokainen siirtyminen oli parempi ja lopuksi sain vaivalleni kiitoksen, kun ruunivoikko ruuna venytti kaulaansa ja pärskähti ravatessaan ilmavaa ravia ympyrällä. Mieleni teki hypätä riemuissani ilmaan, sillä tuntui, kun olisin päässyt taas askeleen eteenpäin ”projektissani”. Hymy huulillani pyysin Antun käyntiin ja jatkoin jäähdyttelyä taluttamalla ruunaa kentän ympäri. Vaikka ponin korvat kääntyivät vielä luimuun, kun kävelin sen vierellä – se ei näyttänyt enää aivan niin tympääntyneeltä. Pieni toive kyti rinnassani.
Tallissa Anttu oli taas oma itsensä. Ruunan irvisteli, kun harjasin sen pikaisesti läpi sekä tarkistin kaviot, joihin oli keräytynyt hiekkaa. ”Mäkin rakastan sua”, minun oli pakko irvistää sarkastisesti ratsuponille takaisin, kun kiinnitin riimunnarun riimuun ja avasin karsinan oven taluttaen ruunan käytävälle. Anttu heilautti päätään ja painoi korvat aivan luimuun. Pudistin päätäni ja jatkoin kävelyä. Monta kertaa matkalla Anttu yritti kiskoa minua heinätuppojen perään, mutta tällä kertaa en antanut sen pompotella minua. Ruunivoikko katsoi minua ties monennenko kerran närkästyneenä, kun kiskoin sen joka kerta takaisin ojanpielistä. ”No alahan mennä”, tuumasin Antulle, kun päästin sen laitumelle muiden ponien seuraan. Ruuna otti asian ilmeisen omakseen, sillä se pukitti viistottain minua kohti ja lähti painelemaan laukkaa laitumen toiseen päähän. ”Aivan niin..” Mutisin itsekseni hoitohevoseni menolle ja pujahdin aidan ulkopuolelle. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, uskottelin itselleni kun lähdin palaamaan hiekkapolkua pitkin kohti Mustikkapolkua.
Uski
Kirjoitat tosi hyvin! 4p ja 8v€ //Bambi
|
|
kati
Täysi jäsen
Posts: 130
|
Post by kati on Nov 13, 2011 12:02:32 GMT 2
|
|
Riia
Innostunut
Posts: 29
|
Post by Riia on Dec 30, 2011 22:17:25 GMT 2
- Ensimmäiset hoitohetket
Paiskasin auton oven kiinni ja lähdin kävelemään kohti tallia, mahassani myllersivät tuhannet perhoset. Astuin sisälle talliin. Kävelin pitkin tallikäytävää, kunnes saavuin Andreaksen, tutummin Antun karsinalle. Vedin syvään henkeä ja aukaisin oven, astuen karsinaan. "Hei poika", tervehdin ponia ja taputin sitä kaulalle. Anttu selvästi huomasi jännitykseni. Taputtelin sen kaulaa ja tarkkailin ponin tuimaa ilmettä. Otin askeleen tallikäytävää kohti, jolloin Andreas nosti uhmakkaasti päätään ja uhkaili hampaillaan. Läpsäytin käsiäni yhteen, niin että kuului voimakas ääni. Andreas laski nopeasti päänsä, korvat luimussa. Huokaisin helpotuksesta, eipäs kerennyt napata. Otin riimunnarun ja napsautin sen kiinni Antun riimuun ja sidoin tämän kaltereihin kiinni. Anttu alkoi kuopia maata, mutta olin välittämättä siitä. Otin harjapakista harjan ja aloin harjata pitkin vedoin. Vasen etujalka alkoi kohota maasta, muka niin uhmakkaana. "Noo, mikä nyt on, ei voi olla harjaaminen noin kamalaa", totean ponille napakasti. Alan sitten hyräillä jotain kappaletta. Monesti yritettiin puraista, mutta ei kertaakaan onnistuttu ja yhtä nopeasti kuin leikki alkoi, se myös loppui.
Hetken harjauksen jälkeen Anttukin malttoi jo rauhoittua, jalat pysyivät maassa ja suu pysyi kiinni. Mutta silti se tarkkaili karsinaansa tunkenutta tyttöä, pahus kun ei ikinä saanut olla yksin, aina joku lässyttämässä. Hymyilin itsekseni, kun kuvittelin ponin ajatuksia päässäni samalla kun selvitin sen takkuista häntää sormillani. Hännän selvityksen jälkeen rupesin selvittämään sen harjaa, joka ei ollutkaan niin hirveän takkuinen, joten sain sen nopeasti selvitettyä. Harjasin Antun pään ja irrotin sen riimunnarusta. Silittelin ja rapsuttelin ponia, halusin luoda siihen jonkinlaisen ns. yhteyden, mutta tiesin että se veisi aikaa. Välillä poni yritti näykkiä, mutta onnistuin nappaamaan ajoissa riimusta ja työntämään sen pään pois.
Astuin pois karsinasta ja suljin oven. "Hei, hei poika, pian taas nähdään", mumisin itsekseni ponille ja jätin sen yksin karsinaan pällistelemään. Yhteistyö Antun kanssa oli tänään hankala, mutta eiköhän se siitä. Soitin äitini hakemaan minua ja jäinkin sitten kiertelemään tallia, kyytiä odotellen. 3p ja 7v€ //Bambi
|
|
Riia
Innostunut
Posts: 29
|
Post by Riia on Dec 31, 2011 13:22:30 GMT 2
Kävelyä tallipihalla –
Astelin talliin ja suunnistin oman mörököllini, Antun luokse. Ajattelin hieman talutella sitä pihalla, kun sillä oli vapaapäivä. Otin riimunnarun käteeni ja menin ponin luokse, joka tutkaili minua tuimalla katseellaan. ”Älä nyt ala taas mököttää”, höpötin ponille ja muiskautin suukon sen turpaan ja taputtelin kaulaa. Napsautin riimunnarun kiinni riimuun, tökkäsin oven kokonaan auki ja kävelin ulos karsinasta. Anttu jäi vain kummastuneena töllöttämään, luultavasti ”Minä en ole tulossa minnekkään” – periaatteella. Nykäisin narusta, maiskautin ja lähdin hiljalleen kävelemään. Kyllä se poni lopulta lähti kiltisti kävelemään vierelläni, korvat höröllä katsoen, että minne mennään. Kävelin hetken ympäri tallipihaa Antun kanssa, eikä se ollut viellä kertaakaan juossut minnekkään syömään, kun minua on siitä kamalasti varoiteltu. Ajattelin mennä viellä kentälle taluttamaan, kun tallipiha oli kierretty. Kun lähestyin kenttää, meitä lähestyi myös heinäpaali. Katselin Anttua, joka ei mukamas välittänyt heinäpaalista yhtään, mutta kun pääsimme heinäpaalin kohdalle – voi sitä riemun määrää. Anttu ampaisi heinäpaalin luokse, niin nopeaa etten kerennyt reakoida, joten tömähdin maahan mahalleen. Poni mussutti aukinaisesta heinäpaalista heinää, vahingoniloinen pilke silmäkulmassaan – tai sitten vain kuvittelin. Ärähdin ja kirosin itsekseni, kun nousin ylös. Maiskuttelin ponille ja kiskoin sen päätä riimunnarulla pois heinäpaalista, mutta sen pää ei liikkunutkaan. Tämä poni on tosiaan perso ruualle. Tartuin sitä riimusta ja kiskaisin sen pään pois heinän seasta. Päästiin viimein yhteisymmärrykseen ja lähdettiin kenttää kohti. Miksi tuo himputin heinäpaali oli tuohon jätetty? Mentiin ponin kanssa kenttä muutaman kerran ympäri, sen jälkeen lähdin viemään sitä talliin – pysytellen erossa heinäpaalista. Kun sain ponin karsinaan, aloin harjata sitä ilman että laitoin sen kiinni. Tällä kertaa se seisoi ihan kiltisti paikoillaan, olin siitä todella tyytyväinen. Ehkä se pyysi anteeksi possuiluaan, heh. Bambi ilmestyi karsinan ovelle katselemaan harjaustani. Bambi virnisteli katsoen takkia ja housujani. Käänsin katseeni vaatteisiini, jotka olivat luultavasti tulleet likaisiksi minun ja maan välisestä kohtaamisesta. Naurahdin ja katsoin Bambia. ”Anttu vetaisi nurin, raukalle tuli nälkä kun näki heinäpaalin”, kerroin ja puhdistelin vaatteitani. Vaihdoin Bambin kanssa pari sanaa, kunnes hän lähti tekemään omia juttujaan. Itse harjasin ponin loppuun. ”Pian nähdään, heippa”, puhelin Antulle ja taputin sitä kaulalle. Sitten lähdin odottamaan kyytiäni tallin parkkipaikalle.
3p ja 7v€ //Bambi
|
|
Riia
Innostunut
Posts: 29
|
Post by Riia on Jan 8, 2012 12:37:41 GMT 2
Maastoilua jalkaisin –
Olin päättänyt lähteä taluttamaan Anttua maastoon. Kävelin Antun karsinalle, nappasin riimunnarun käteeni ja menin ponin karsinaan. Napautin narun kiinni päitsiin, tökkäsin oven kunnolla auki ja talutin Antun ulos, laittaen samalla lapasia käsiini. Poni seurasi ihan kiltisti, tosin se käveli todella hitaasti. Lähdin taluttelemaan ponia maastopolkua pitkin, onneeksi Antulla on jälleen vapaapäivä, joten ei ollut kiirettä tulla takaisin. Oli mukavaa viettää ponin kanssa aikaa, kun siinä pystyi sitten samalla tutustua ponin tapoihin ja sai samalla liikuntaa. Sillä hetkellä olen oppinut, että Andreas on hidasliikkeinen, varmaankin tahallaan.
Hetken maiskutteluiden ja tahdin kiristämisen jälkeen Andreaksin alkoi liikkua reippaammin. Anttu katseli korvat höröllä ympärilleen ja minä ihailin talvista maisemaa.
Hetken päästä päätin kääntyä takaisin, ennen kuin pimeä onnistuisi yllättämään. Maiskuttelin Antulle ja otin pieniä hölkkäaskelia. Pian hölkkäilin pitkin maastopolkua, Andreas vierelläni ravaten. En tiedä miksi mutta se oli jotenkin todella sydäntäsulattavaa. Katsoin ponia vierelläni, joka ravasi silmät kiiltäen ja korvat höröllä pitkin polkua. En tiennyt, että tuosta ponista löytyisi tuollaista innokkuutta.
Kun talli alkoi häämöttää puiden takaa, lopetin hölkkäämisen ja Anttu ravaamisen. Poni roikutti päätään ja pärskähteli. Kun saavuimme tallille, sidoin Antun käytävälle. Harjasin sen jalkoja huolellisesti ja rapsuttelin lumipaakkuja pois. Vuonis tuli katselemaan puuhiani iloisesti tervehtien. Rupesimme sitten Vuoniksen kanssa höpöttelemään niitä ja näitä – oli mukavaa saada juttukaveri. Vuonis kertoi, että hänkin oli menossa Pikun kanssa maastoon, harmi kun hän tuli minua myöhemmin tallille, jos hän olisi tullut samaanaikaan olisimme voineet mennä yhdessä maastoilemaan, mutta toisella kerralla sitten. Vuonis häipyi laittamaan Pikua, ja minä jäin hoitelemaan Antun jalkoja. Putsasin viellä kaviot, sen jälkeen talutin ponin karsinaansa ja sanoin sille heipat. Soitin äidilleni, että tulee hakemaan. Siihen jäin sitten kiertelämään tallia, ja odottamaan äitiäni.
3p ja 7v€ //B
|
|