Kaksi huonolla tuulella olevaa eliötä eivät sovi yhteen
Herään.
“Voi hitsi, ei kello voi olla näin paljoo”, huudan ja hyppään sängystä.
“AIII!” huudan. Joku oli pistänyt minua jalkapohjaan. Istun sängylle ja katson jalkapohjaani. Punapäinen nasta se siinä, olin eilen hukannut sen, ja nyt se oli näköjään löytynyt. Vedän nastan irvistellen pois jalasta ja katson lattialle ennen kuin laitan jalkani takaisin siihen. Olin myöhässä. Minun oli tarkoitus olla tallilla jo kymmeneltä, mutta kello oli jo 11!
Juoksen keittiöön hakemaan kännykkäni ja tekstaan nopeasti Jeculle viestin.
“Sori kauheasti et en tullu tallille, nukuin pommiin.”
Laitan kahvinkeittimen päälle ja nappaan hedelmä korista banaanin.
Kahvinkeitin päästi äänen, joka merkitsi sitä että kahvi oli valmista. Otin kupin kaapista ja kaadoin kahvia siihen.
Mustaa kahvia,
Ja mustattuja haaveita
Jenni Vartiainen - Mustaa Kahvia
Join kupin äkkiä tyhjäksi ja juoksin vaatekaapilleni. Vedin päälleni sinisen topin ja etsin ratsastushousujani.
“Eikää!” huudan. Ratsastushousut eivät olleet kaapissa. Äiti ei siis ollut pessyt niitä. Vedin päälleni sitten loppuen lopuksi venyvät farkut, niillä saisi pärjätä tänään.
Kännyni piippasi. Jeccu oli vastannut viestiini.
“Ok, ei mtn, kiva et ilmotit, oon kuitenkin viel täällä, jos tuut.”
Laitoin kännykän taskuuni, otin avaimet toiseen ja lähdin. Juoksin. Saattaisin keritä puoli kahdentoista bussiin.
“Mä kerkiin, mä kerkiin”, hoin itselleni. Bussi näkyi asemalla, ja olin jostakin syystä varma että kerkiäisin siihen. Bussin ovet kuitenkin sulkeutuivat, ja bussi kaasutti asemalta.
“Eikää”, sanon tuskastuneena. Ei voi käydä näin huonosti. Kävelin vihaisena takaisin kotiin, ja päätin pyöräillä tallille, sillä seuraava bussi olisi lähtenyt vasta tunnin päästä. Pyöräilin hikisenä kohti mustista. Kenenkään ei pitäisi joutua pyöräilemään viittä kilometriä 24 asteen helteellä. No, ainakin kunto nousee, ja ihminenhän polttaa enemmän kaloreita, kun on kuumempi keli.
Saavuin mustikseen, tasan kaksi tuntia myöhässä. Jeccu oli tapansa mukaan pirteänä, ja hänen seurassaan, hevosten puomin päällä istui Vuonis ja Uski.
“Sä tulit”, Jeccu sanoi.
“Jep, tulin”, vastasin. Ilmeeni näytti varmaan siltä, että minua ei kiinnostaisi laisinkaan. Vaikka kiinnosti, eihän sille mitään voinut että oli huonopäivä. Niin vain oli.
“Et sitten yhtään iloisempi voi olla”, Jeccu sanoi.
“hmp” hymähdän ja moikkaan väsyneesti Vuonista ja Uskia.
“Mä meen hakeen Sakkee laitumelt, sil on ihan pakko ratsastaa tänää”, sanon.
“Okei” tytöt sanoivat yhteen ääneen. Kävellä lompsin laitumille. Saken laitumen kohdalla aloin kaivaa taskujani.
“Eikä”, päästin äänen, joka hiljeni loppua kohti. Minulla ei ollut yhtään porkkanan palaa, ei edes leivän murusta. Huusin Sakkea nimeltä epätoivoisesti, mutta poni pysyi laitumen takimmaisessa nurkassa. Hieman käänsi päätä katsoakseen kuka huutaa, mutta sitten se jatkoikin jo laiduntamista.
“Älä viitti”, sanon ja tukahdan. Ei kai tässä muu auttanut kun lähteä tarpomaan laitumen nurkkaan. Tarvoin riimunnaru kädessä laitumen toiselle puolelle. Olin metrin päässä Sakesta ja sitten. Sakke säntää laukkaan ja häipyy taas toiseen päähän, maa tömisten.
Sua vielä rauhaan jätä en,
et saa liukua rajan taa.
Et saa liukua rajan taa.
Jenni Vartiainen - Elämän perhonen
[/i]
Manasin mielessäni ja puristin hampaat kiinni. Minä en olisi se joka luovuttaisi. Minä olisin tämän kisan voittaja. Kuningas. Lähdin kävelemään takaisin. Askelsin takaisin lähtöpisteeseen eli laitumen portille, jossa Sakke nyt majaili.
Älä mee
Älä mee
Oon tässä
Älä mee
Älä vielä
Ei vielä
Ei vielä
Jenni Vartiainen - Elämän perhonen
[/i]
Astelin hitailla Askeleilla kohti Sakkea. Sakke katsoi minua epäluuloisesti. Se luultavasti mietti jäädäkkö vai paeta. Toivoin hartaasti että se valitsisi ensimmäisen vaihtoehdon.
Olin Saken vieressä. Otin nopeasti riimusta kiinni ja laitoin narun siihen kiinni. Pieni hymy nousi huulilleni, ensimmäistä kertaa tänään. Olin voittanut taiston! Iloni haihtui kuitenkin nopeasti, sillä Sakke alkoi sinkoilla ympäriinsä.
“Hei nyt!” huudan. Poni säpsähti ja jäi hetkeksi seisomaan lamaantuneena paikoilleen. Aivan paikoilleen. Hetken oli jopa aivan hiljaista. Lukuun ottamatta lintujen lakkaamatonta sirkutusta.
Talutin Saken talliin, käytävälle. Tallissa oli niin ihanan viileätä sekä pimeää. Sekä myös hiljaista, sillä suurin osa hevosista oli pihalla, ja hoitajat olivat hoitohevostensa kanssa jossain, tai sitten pirtissä ylhäällä. Jeccua, Uskia ja Vuonista ei näkynyt. Oikeastaan se oli ehkä ihan hyvä. Jotenkin teki vain mieli olla aivan yksin. Yksin.
Sakke liikuskeli ja yritti näykkiä kokoajan. Huokaisin. Että piti olla niin vaikeata. Sakellakin näköjään oli huono päivä. Jäin hetkeksi paikoilleen, mutta havahduin siitä kun tunsin näykkäisyn käsivarressani.
“Ai!” huudahdan. Jatkoin harjausta samalla kuin ponini yritti tehdä siitä mahdollisimman vaikeata. Pirtistä kuului vaimeata puheensorinaa. Sanoja en erottanut, mutta erotin Jecun äänen, he olivat siis pirtissä. Harjasin, tai ainakin yritin harjata Sakkea pitkin vedoin, mikä vaan oli lähes mahdotonta, kun poni hyppeli sinne tänne ja yritti näykkiä kokoajan. Mikään käsky ei auttanut. Poni tuntui aivan ilkkuvan minulle, etten osannut käskeä sitä.
Poni alkoi olla puhdas, joten menin satulahuoneeseen ja otin Saken satulan. Satuloin mahdollisimman ripeästi tottelemattoman ponin ja hain suitset. Suitsien laitossa oli ongelmia. Alkaen siitä että painoin 50 kiloa ja Sakke varmaan 400 kiloa. Poni siis oli myös paljon vahvempi, ja tietty se käytti sitä hyväkseen. Poni nimittäin heilui ja heilui ja heitteli päätään edes takas, niin että en saanut otetta. Käskin ponia, mutta eihän se kuunnellut.
Vaik` tyyni on kuin aamu,
mun mieli myrskyää.
Ilman vihaa mä koskaan,
en voisi rakastaa.
Kun kiihkosta huudan,
teen sen kuiskaten.
Kaiken uskon sinuun laitan,
Vaikka epäilen.
Jenni Vartiainen - Tuhannet Mun Kasvot
[/i]
Lopulta ja vihdoin. Sain suitset Saken päähän. Laitoin ohjat jalustimien alle, ja menin hakemaan pirtissä. Kun nousin portaita ylös, kuulin kun kaikki nauroivat. Olin minäkin ilonpilaaja, sillä kaikki lopettivat kun tulin masentunut ilme kasvoillani sisään.
“Sulla kesti aika kauan”, Vuonis sanoi.
“Joo, Sakke ei oikein totellu”, vastasin ja astelin kaapilleni.
“Tuutteko joku auttaa mut Saken selkään, toi koulusatula on tunnetusti petollinen kippaamaan”, jatkoi.
“Mää voin tulla”, Jeccu sanoi. Uski nousi myös ja sanoi että hänen pitäisi lähteä ja Vuonis sanoi että hänen pitäisi hakea Pikku ja Fanta ja hoitaa niitä. Jäimme siis pirttiin kahdestaan.
“Sul taitaa olla huonopäivä”, Jeccu totesi.
“Eihän”, sanoin tympeänä. Kaivoin kypäräni ja laitoin sen päähäni ja hihnan kiinni. Kävelimme sanattomana alas. Irrotin Saken ja lähdin taluttamaan sitä kentälle. Tajusin että raippa unohtui, ja pyysin Jeccua hakemaan pirtistä raipan. Jeccu suostui, ja lähti hakemaan sitä. Sakke pyöri ja hypähteli taluttaessa.
“Hei, Lopeta!” huudan. Sakke katsahti minua hetken ja piti hetken miettimistauon. Se kuitenkin päätti jatkaa. Pudistin päätäni.
Aina kovaa, ei ikinä pehmeää
enkeleitä ei meille riitäkkään
mene vaan mä voin kääntää pään
vaikeaa selittää ja ymmärtää
miten toisesta aina jälki jää
PMMP - Joutsenet
[/i]
Pääsimme juuri kentälle, kun Jeccukin jo tuli raippani kädessä. Kiristin satulavyötä, samalla kun Sakke pullisteli niin kovaa kuin vain osasi. Sain hädin tuskin kiristettyä vyötä reiällä. Otin raipan Jecun kädestä.
“Kiitti, meeksä roikkuun tonne toiselle puolelle jalustimeen, ettei tää satula kippaa, nii mää nousen selkään”, sanoin.
“Joo, sitä vartenhan mää tulin”, Jeccu sanoi.
“No niin valmista”, Jeccu sanoi toisella puolella Sakkea. Sakke liikahteli kärsimättömänä. Sain kuitenkin nostettua jalkani jalustimeen ja hypättyä selkään.
“Et viitsis yrittää kiristää sitä vyötä vielä”, sanoin.
“Joo”, Jeccu sanoi ja kiristi vyötä kevyesti monellakin reiällä. Nolotti.
“No niin, pärjääksä?” Jeccu kysyi.
“Joo, enköhän mää”, sanoin. Jeccu käveli pois kentältä, mutta jäi kuitenkin seuraamaan ratsastustani, ja istahti penkille, kentän toiselle puolelle. Annoin pohkeita, ja Sakke lähti vastatahtoisesti liikkeelle. Se liikkui kuin käärme. Kiemurteli sinne tänne. Sain kokoajan ohjata sitä takaisin uralle. Nostin Saken raviin. Se liikkui vastahakoisesti eteenpäin ja pudotti kokoajan käyntiin. Napsautin Sakkea raipalla, ja poni selvästi reagoi, sillä se ravasi puolikierrosta nätisti, sitten se alkoi taas jumitella. Annoin pohkeita, ja kun poni ei kuunnellut, muistutin nätisti vielä raipalla. Yritin tehdä aina päätyihin pääty-ympyrät mutterihan se oikein onnistunut, sillä Sakke vain kiemurteli, ja oikoi, eikä suostunut edes menemään asetuksessa ympyrää. Olimme samalla ympyrällä varmaan viisitoista minuuttia. Poni vähän väliä pudotti raville ja lähti oikomaan, samalla kun yritin saada sen pysymään, ravissa, ympyrällä sekä asetuksella. Lopulta se onnistui jo vähän paremmin joten vaihdoin suuntaa. Tähän suuntaan Sakke oli vielä hankalempi. Aloin ärtyä ponille. Ja käskin sitä vielä tehokkaammin. Lopulta Sakke antoi periksi. Ainakin hetkeksi, joten päätin siirtää oriin hetkeksi käyntiin. Katsahdin penkille. Jeccu istui siinä yhä, ja oli saanut kaverikseen Kathreenin. He istuivat ja katselivat minua. Välillä he vaihtoivat muutaman sanan keskenään.
Otin ohjat taas käteen ja päätin yrittää laukata. Tulimme kentän kulmaan ja annoin laukkapohkeet. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, joten napsautin raipalla. Siitä Sakke ei tykännyt. Sitten kuului tömps, ja minuun sattui.
“Sattuks sua Daw!” Jeccu huusi ja juoksi kentälle. Jeccu otti myös samalla uhittelevan ponini kiinni ja tuli lähemmäksi.
“Lantioon ja nilkkaan”, vastasin ja irvistin kivun merkiksi.
“Mee Kathreen hakee Bambi”, Jeccu huutaa vieläkin kentän laidalla olevaan Kathreeniin.
“Joo!” Kathreen sanoi ja lähti juoksujalkaa etsimään naista. Yritin nousta. Nilkkani antoi kuitenkin periksi. Siihen sattui. Jäin istumaan kentälle ja painoin pään käsiini. Kyyneleet alkoivat norua poskillani.
“Ei mitään hätää, eihän sun nilkka välttämättä oo ees murtunu”, Jeccu yritti lohduttaa.
“Entä sitten”, sanon kyyneleiden keskeltä. “Muussina se kuitenkin on.”
Nyt Bambi ja Kathreen tulivat kentälle.
“Mitä tapahtu”, Bambi kysyi.
“Daw ratsasti Sakella ja sitten Sakke veti hurjan sivuloikan. Ja Daw lensi alas” Jeccu selosti nopeasti.
“Pystyks sä liikuttaa kaikkii paikkoja”, Bambi kysyi minulta huolissaan.
“Kaikkia muita, mutta nilkka meni murskaks”, sanoin ja yritin pidätellä itkua.
“Nostetaas sut seisoon”, Bambi sanoi. Nostin itseäni ylös toisella jalalla, samalla kun Bambi auttoi. Hetkessä seisoin yhdellä jalalla.
“Sut pitää lähtee heittään terveyskeskukseen, viekää Jeccu ja Kathreen Sakke laitumelle”, Bambi sanoi.
“Okei”, Jeccu sanoi ja lähti taluttamaan Sakkea talliin.
“Tuu Kathreen auttaan et saadaan Daw, tonne autoon”, Bambi sanoi. Ajatuksissani pyöri monenlaisia asioita. En tiennyt mitä ajatella. Entä jos nilkka tosiaan oli murtunut?
Bambi ja Kathreen auttoivat minut Bambin farmarin etupenkille. Kathreen jäi hetkeksi pitämään minulle seuraan samalla kun Bambi meni sisälle soittamaan äidilleni, sekä ilmoittamaan Myylle että olisi vastuussa tallista sillä aikaa kun hän oli poissa. Pian Bambi tuli ja sanoi:
“Mää vien sut terveyskeskukseen, sun vanhemmat sinne myös heti kun ne pääsee, mee sää Kathreen auttaan nyt Jeccua Saken kanssa.”
Automatka sairaalaan oli hiljainen. Bambi kyseli vielä jotain yksittäisiä asioita putoamisestani, mutta keskittyi ajamiseen.
Sairaalassa Bambi oli hetken kanssani, sitten vanhempani tulivat ja Bambi lähti. Kiitin häntä kyydistä. Lääkärit selostivat, että nivelsiteet olisivat menneet poikki, ja nilkka pitäisi leikata. Jouduin pian leikkaukseen. Minua pelotti kamalasti. Sain nukutuspiikin, ja pian nukahdin. Kun heräsin äitini sekä isäni hätkähtivät. En hetkeen muistanut missä olin, mutta sitten muistinkin. Olin lentänyt Saken selästä, ja nilkan nivelsiteet olivat menneet poikki.
Pian lääkäri tuli huoneeseeni kertomaan että en saisi ratsastaa puoleentoista viikkoon ja pääsisin tänään illalla kotiin. Masennuin. Ei ratsastamista yli viikkoon! Lääkäri oli hullu.
Lääkäri poistui, ja äitini sekä isäni oli hetkeksi lähdettävä. He sanoivat kuitenkin tulevansa takaisin.
Sairaalassa oli tylsää. Ei ollut tekemistä, piti vaan maata tylsässä huoneessa. Pian hoitaja tuli ovelle ja sanoi: “Daw, sulle ois vieraita.”
Mielialani nousi heti kun näin Jecun ja Kathreenin ovella. He vilkuttivat minulle innoissaan.
Vilkutin takaisin. He tulivat viereeni. “Me aateltiin tulla kattoon sua. Ja kertoon että Sakke on ihan Super kunnossa”, Kathreen selosti.
“Me myös tuotiin sulle suklaata”, Jeccu sanoi ja kaivoi kassistaan kaksi pähkinäsuklaa levyä.
“Oi kiitos! Ja hyvä että Sakke on kunnossa, te saattekin nyt ratsastaa sitä kun lääkäri sano et en saa ratsastaa puoleentoista viikkoon!” sanoin.
“Hullu tyyppi”, Jeccu sanoi.
“Ja tietysti me liikutetaan Sakkea”, Kathreen sanoi.
ympärilläsi pyörin
räpyttelen siipiä
hätääntyneenä hyörin
koitan hiljaa hiipiä
haluaisit jo mennä
se liian aikaista ois
jos huristellen lennän
sä vain himmenet pois
mä kuiskaten korvaasi käsken
älä vielä luovuta kesken
mä oon se pieni hyönteinen
joka napaasi kutittaa
sua vielä rauhaan jätä en
et saa liukua rajan taa
et saa liukua rajan taa
tänään et piiloudu taakse
raskaiden verhojesi
äiti on yhä tässä
sun elämänperhosesi
haluaisit jo mennä
se liian aikaista ois
jos huristellen lennän
sä vain himmenet pois
mä sydämesi lyöntejä lasken
älä vielä luovuta kesken
mä oon se pieni hyönteinen
joka napaasi kutittaa
sua vielä rauhaan jätä en
et saa liukua rajan taa
et saa liukua rajan taa
älä mee
älä mee
oon tässä
älä mee
älä vielä
ei vielä
ei vielä
Jenni Vartiainen -Elämän perhonen
The End
Tästä tuli nyt tällänen aika pitkähkö.. Noita "ylimääräisiä" lyriikoita täs on aika paljon mutta, mun mielestä ne tuo sellasta tunnelmaa, tai jtn. Yhteismitta, oli aika pienellä fontila, kirjotusohjelmassa melkein 5 sivua.
Nyt siis jalka paketissa puoltoista viikkoa. Ja joku tosiaan voisi liikuttaa Sakkea..
34HMSori, en ehtiny kommentoida nuita muita tarinoita, mutta tähän nyt jotain laitoin, eli 5p ja 13v€ //B