|
Post by Kathreen on Aug 15, 2012 14:44:25 GMT 2
- ratsuponi, ruuna
- 26-vuotias
- hoitajana Laura
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Aug 17, 2012 16:23:58 GMT 2
Vielä on kesää jäljelllä
Pyöräni renkaat pomppivat kuoppaisella maantiellä, mutta se ei saanut hymyäni värähtämäänkään. Olin sopinut eilen illalla puhelimessa Bambin kanssa voivani aloittaa Antun, hieman äksyn risteytysponi vanhuksen hoitamisen, ja vatsassani leijaili samaan aikaan sekä jännityksen että innostuksen perhosia. Uudenkarhean tallin havaitessani purin hieman huuleeni, mutta ajattelin pysyä välinpitämättömän rohkeana. Hyppäsin kevyesti alas pyörän selästä, ja pistin sen lukkoon. Heilautin pienen kangaskassin paremmin olalleni, ja lähdin iloisesti kävellen pirttiin, jonne jätin laukkuni. Kukaan ei ollut yläkerrassa, ja veikkasin sen johtuvan siitä, että useimmilla oli vielä koulua. Itse olin päässyt koulusta jo yhdeltä, mutta olin joutunut muutaman mutkan takia hieman odottelemaan tallille lähtöä. Käännähdin keveästi ympäri pirtissä, ja kuuntelin narinaa joka syntyi ravatessani portaat alakertaan.
Satulahuoneen kello löi kahta käydessäni nopeasti vilkaisemassa tuntilistaa. Anttu menisi tänään heC tunnin neljältä, joten minulla oli vielä hyvin aikaa jäädä hoitamaan ruunaa. Alkeiskurssilta eteenpäin päässyt osaisi varmaankin pistää satulan ja suitset itse, mutta olisin kuitenkin heti auttavana kätenä, jos apua tarvittaisiin. Kävin hakemassa riimun-narun, ja lähdin vaeltamaan kohti tarhoja heilutellen narua kävelyni tahdissa.
Vaalea ruuna seisoskeli kauniissa rivissä muiden tarhakaveriensa kanssa, ja heilutteli ympärilllä pyöriviä kärpäsiä ja paarmoja pois pitkällä mustalla hännällään. Avasin tarhan portin, ja suljin sen nopeasti takanani. Pian kaikki ruunat seisoivat korvat hörössä tutkimassa, että kuka kumma oli tunkeutunut sisälle suurilta osiin tallattuun tarhaan, jossa oli siellä täällä kullankeltaisia heinänkorsia. Hätyytin muita poneja pois tieltäni, ja lähdin hakemaan Anttua, joka seisoi laiskasti paikallaan ja roikotti toista takajalkaansa ilmassa. Sen silmät olivat lähes puoliummessa, mutta havaitessaan jonkun kävelevän, kohotti hieman päätään ja nosti lerpattavat korvat pystyyn. Ruuna päästi pienen pärskähdyksen, ja kävelin rauhallisesti jutellen sen luokse. Napsautin lukon kiinni riimussa roikkuvaan renkaaseen, ja lähdin reippaasti kävellen edeltä. Anttu tuli perässä melko laiskasti, ja sain lähestulkoon kiskoa ruunivoikon ponin ulos tarhastaan, jotta muut eivät tulisi perässä. Pistin portin nopeasti kiinni, ja muut ruunat jäivät käyskentelemään rauhassa tarhaan.
Kävelin melko leppoisasti eteenpäin, mutta tunsin pian tunteen siitä, kuinka riimun-naru kiristyi yllättäen, ja tunsin kuinka naru yritti luisua sormieni välistä. ”ANTTU!” Ärähdin, ja nyppäsin narusta. Sillä ei tuntunut olevan mitään vaikutusta joten otin tukevan otteen riimusta, ja kiskaisin ruunan pään ylös. Hieman luimistaen se kuitenkin päätti jättää asian sikseen, ja seurasi perässäni kiltisti talliin asti. Tunsin koko ajan sen kaihoisan katseen peltoja kohti, ja kävi minun ruunaa hieman sääliksikin. En itsekään liiemmin välittäisi siitä jos joku tulisi kiskomaan päätäni pois kun olen ruokailemassa. Vein ruunan karsinaansa, ja käänsin sen ympäri. Otin riimun-narun pois, ja annoin ruunan olla vapaana sen aikaa että kävin hakemassa satulahuoneesta Antun harjasangon.
Satulahuoneessa minua vastaan tuli kiharahiuksinen tyttö tonkimassa Assin kaappia, ja hän loi minuun hymyilevän katseen mennessäni sisälle huoneeseen. ”Moi!” Hän sanoi, ja hymähdin. ”Moi…” Sanoin ja kiinnitin huomioni siihen, että hän tonki juuri Assin kaappia. ”… Olitkos sä Emppu? Siis se Assin hoitaja?” Kysyin ja olisin lyönyt mieluusti kämmenen suuni eteen, jos olisin vain kehdannut. Entä jos kyseessä oli vaikka vain joku tallityöntekijä? Tai tuntilainen? Olihan kello jo sen verran, että Assia voisi alkaa laittamaan? ”Joo oon mä.” Tyttö vastasi ja otti harjapakin pois shetlanninponin kaapista. Vedin syvään henkeä, en siis ollutkaan nolannut itseäni täydellisesti. Tuskinpa olisin itseäni pahasti häpäissyt, mutta olin aina ollut riippuvainen toisten mielipiteistä. ”Ok. Mä oon sen Vilman ex-hoitaja, alotin tänään sitten Antun hoitamisen.” Sanoin, ja avasin ratsuponi ruunan kaapin oven. Emppu nyökkäsi, ja keskittyi sitten omiin puuhiinsa. Hän veti harjakorin ulos kaapista, ja nousi seisomaan.
”Mä meen hoitaan ton Assin ny, ja ehkä meen ratsastamaan kentälle. Tuuksä?” Tyttö kysyi, ja mutristin suutani. ”Emmä viihti vielä tässä vaiheessa, ja ei mul oo kyl Bambilta vielä lupaakaan. Mut voinhan mä tulla kattomaan hetkeksi.” Sanoin, ja Emppu nyökkäsi mutisten hiljaiset ok:t ennen kuin lähti pihalle satulahuoneesta.
Tunsin valtavaa innostusta, sillä mitä pikemmin pääsisin tutustumaan ruunaan kunnolla, sitä pikemmin pääsisin käymään sen selässä! Kihisin hieman, ja lähdin raskasta harjapakkia kantaen kohti ratsuponin karsinaa. Huikkasin Antulle merkiksi siitä, että olin tulossa, ja sain vastaukseksi pientä luimimista ja mulkoilua. Anttu käänsi takapuolensa ovea kohti, mutta kävelin urhoollisesti sen ohitse, ja otin napakasti riimusta kiinni. Sidoin ruunivoikon eläimen vetosolmulla nopeasti kiinni, ja Anttu katseli minua yhä selvästi ärtyneenä. Huokaisin. Vai että tällainen tapaus tänään.
Ensimmäinen yritykseni päästä juuriharjan kanssa ruunan luokse evättiin nopealla näykkäisyn yrityksellä, ja ärähdin ponille vastalauseeksi. Yritin olla mahdollisimman rennosti, vaikka sisältäpäin minua hieman jännittikin ruunan touhuilut. Antulla oli pieni nirhauma jalassa, mutta se ei näyttänyt niin pahalta, että voidetta olisi pitänyt laittaa. Harjasin ruunan selän ja lautaset, ja koko tämän ajan poni luimi hieman, ja tarkkaili minua.
”Mäkin sua.” Sanoin tyynesti, ja jatkoin harjaamistani. Pikkuhiljaa Anttu lopetti älyttömän luimimisensa lähestulkoon, mutten saanut sen mulkoilua loppumaan, ja yrittipä se vielä näykkäistä ranteeseeni kävellessäni harjan kanssa ulos.
Seuraavaksi oli aikomuksenani kavioiden puhdistus, ja epäilin hieman ruunan käytöstä kavioita nostellessa. Positiiviseksi yllätykseni ruuna kuitenkin nosti jalkansa reippaasti ylös, ja sai tästä kiitokseksi rapsuttelua ja taputtelua. Vieläkin se katseli minua hieman ärtyneenä, mutta päästettyäni ponin irti se keskittyi lattian puhdistamiseen heinistä.
Tallin ovi kävi, ja tuntiratsastaja lauma pöllähti sisään. Kello tikitti sitä kuuluisaa puoli neljää, ja kyseiset henkilöt olivat ilmeisesti menossa samalle tunnille kuin Anttu. Olin tytöille hieman kateellinen, olisin itsekin halunnut käväistä ruunivoikon eläimen selässä. Punatukkainen, lyhyt tanakka tyttö selasi tuntilistaa, ja hänen ilmeensä muuttui sitruunan nielleen näköiseksi.
”Taas mä sain Antun! Se ei koskaan nosta mulla laukkaa!” Hän parahti, ja vieressä seisova katsoi häneen myötätuntoisesti.
”No muista vaan olla nopeempi niissä sun avuissa, nii ehkä se sit nousee paremmin.” Punatukkainen nyökkäsi vastaukseksi, ja lähti hakemaaan Antun harjoja.
Sen enempää en jäänyt katselemaan tuntilaisten touhuja, vaan lähdin hipsimään kentälle päin. Emppu ratsasti kimolla shettlanninponilla loppukäyntejä, ja hänen kasvonsa punoittivat. Elohopea oli noussut illan mittaan yhä korkeammalle, ja tunsin hänen tuskansa, kun pieni hikinoro valui kypärän alta korvan taakse. Silti Empun kasvot loistivat kuin naantalin aurinko, ja eipä pikku Assikaan olisi tyytyväisemmältä voinut näyttää.
”No kuinka meni?” Kysyin naurahtaen, ja Emppu taputti Assia.
”Tosi hyvin! Ihan ku oltais menty suunnillee jollain Grand Prix radalla! Oikeesti!” Hän sanoi intoa puhkuen, ja hymyilin.
”No okei, mä taidan tästä alkaa lähtee kotiin päin. Juon varmaan pirtissä jotain, ja lähen sit.” Sanoin ääni matalana, ja Emppu hymähti.
”Ok.” Hän sanoi kääntäen ponin kaartoon päin. Itse hyppelehdin yläkertaan, ja otin kassistani esille sinisen juomapullon, joka oli täynnä kirkasta vettä. Otin muutaman hörpyn, ja lähdin sitten alkertaan päin. Emppu jutteli Assille karsinassa jotain, ja en mennyt häiritsemään kaksikkoa sen enempää, vaan lähdin parkkipaikalle, ja hyppäsin vanhan pyöräni selkään. Kaunis auringonpaiste näkyi metsän takaa, ja taivas oli alkanut saada iltaruskoa peitteekseen. Hyräilin mielessäni Mamban vielä on kesää jäljellä biisiä, lähtiessäni pyöräilemään. Niinhän se vielä olikin, minun kesäni jatkuisi siihen asti, kunnes lumet tulisivat.
//Äää, miten noi mun loput onnistun torpedoimaan jotenkin : D
5p, 11v€ /Daw
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Oct 3, 2012 13:37:18 GMT 2
Syksy, mutaa, lehtiä ja mainitsinko vielä mutaa?
Parkkeerasin tummanpunaisen skootterin tallin pihalle, ja otin hiostavan kypärän pois päästäni heilauttaen hiuksiani dramaattisesti. Olin tullut melkein suoraan koulusta tallille, vaihtanut vain nopeasti vaatteet. Koululaukun olin käynyt viskaamassa luonnollisesti kotiin, ja ruskea kangaskassini pullisteli erilaisia eväitä, joita äitini oli sinne tunkenut. Kokista, leipiä, mehua ja pieni palanen pullaa. Äidit olivat sitten mukavia, nams!
Herkkujeni säilyvyyttä ajatellen kävelin sisälle talliin, jossa ainut näkemäni elonmerkki oli Dellan karsinan edessä pyörivä Kathreen. Moikkasin naista iloisesti, ja hän tervehti yhtä aurinkoisena takaisin. Ilma ei tosin ollut mikään hirveän mieltä lämmittävä, sillä taivas oli kietoutunut lähes kokonaan harmaaseen pilvivaippaan, ja ilma tuntui niin raskaalta, että olisi voinut alkaa satamaan hetkenä minä hyvänsä. Onneksi suurin sademassa oli tullut vasta yöllä, ja mikäs sen rauhoittavampaa kuin kaatosateen ropina peltikattoa vasten?
Kävin heittämässä eväät pirttiin, ja lähdin kävelemään upottavassa mudassa kohti tarhoja. Anttu oli tarhattu muiden ruunien kanssa samaan tarhaan, ja se söi heiniä sulassa sovussa tovereidensa kesken. Välillä kuului satunnaista korskahtelua, ja häntä heilahti, mutta tappelua ei tullut, vaan punkerot mutustivat korsia hyvällä tuulella. Anttu antoi helposti kiinni, ja katsoin kärsivästi sen jalkoja, joissa muta ylti lähes polviin asti. Talutin ratsuponin karsinaansa, jossa se keskittyi lähinnä ruokakupissaan olevien kauranmurusten syömiseen, kun taas itse lähdin hakemaan harjakoria.
Antun harjat olivat siistissä järjestyksessä hevosen kaapissa, josta löytyivät myös suitset, satulahuovat ja loimet. Olin selaillut Equestrian Pron mallistoja, ja olin jo hetken aikaa kuolannut WEGAN satulahuovan perään, vaan olivat ne uutuus housutkin niin ihanat! Vaan aina selatessani kyseisen putiikin tuotteita, alkoi lompakossani oleva lovi tuntua yhä isommalta.
Huokaisin syvään. Ai että, ne Dyna EQ:n suojat… Ja ne, upeat, ihanat… Ravistelin päätäni, ja yritin saada ajatukseni pois harhailemasta EQP:n upeaakin upeammista tavaroista, ja keskittyä Antun hoitamiseen. Nappasin harjakorin, ja lähdin hipsimään karsinan kohdalle. Ovessa olevassa kyltissä luki hienoin kirjaimin Andreas ”Anttu”, ja muuta nippelitietoa. Anttu olikin jo vanha poni, noin 26 vuotta jo takana. Antusta olisi joskus mukava saada lisätietoa, ehkä voisin kysellä sen historiasta joskus Bambilta? Katselin hetken ruunivoikkoa ponia, ja nojasin sen karsinan oveen jutellen sille hiljaa. Säpsähdin kuitenkin nopeasti takaisin hereille, ja lähdin riimun-narua kädessäni puristaen karsinaan.
Anttu luimisti, mutta sidoin sen kuitenkin vetosolmulla tomerasti kiinni, ja turha kiukuttelu loppui hetkellisesti. Otin juuriharjan ja piikkisuan, ja aloin harjata kaulaa pitkin mahdollisimman rauhallisesti, jutellen ponille niitä näitä. Antun karva oli pehmeää ja paksua, ja kaula oli vahva. Moni aloittelija varmaan ihastui nallemaisen ruunan ulkonäköön, vaikkei luonne ihan täysi 10 ++ ihan ollutkaan. Omasta mielestäni Anttu oli kuitenkin erittäin mukava hevonen, sillä en koskaan ollut hirveämmin pitänyt kuumista ja villeistä tapauksista, tämä hevonen oli minulle siis juuri se must have!
Siirryin pikkuhiljaa lapaa pitkin alas jalkoihin, ja aloin kuuraamaan oikein toden teolla kuivunutta kuraa pois. Pöly lensi, mutta pian musta oli jälleen mustaa. Anttu heilautti pitkiä korviaan, ja yritti näykkäistä salakavalasti, mutta ärjäisin sille topakasti heti yrityksen jälkeen. Pian koko poni oli harjattu suhteellisen siistiksi, ja seuraavaksi olivat vuorossa ponin pienet kaviot. Positiivinen yllätys oli siis se, että Anttu nosti jalkansa helposti ylös, vaikka pitäminen oli melko laiskan puoleista. Kiitin ruunaa rapsuttamalla sitä sään kohdalta, ja ruuna uskaltautui jopa näyttämään pitävänsä tästä. Vähän siinä sitten vielä häntää harjatessa luimittiin, ja yritettiin jopa näykkäistä kun kävelin karsinasta pihalle, mutta tein heti selväksi, ettei peli vetele. Jätin ponin hetkeksi yksin karsinaansa, ja menin katsomaan tuntilistoja, josko Antun nimi komeilisi siellä.
Poni oli merkitty listassa heC-tunnille, ja arvelin ratsastajan osaavan pistää ruunan itse kuntoon, mutta olisin heti auttavana kätenä, jos apua tarvittaisiin. Pian alkava tehoestetunti kiinnosti itseäni, ja ajattelin käydä vilkaisemassa tuntia heti eväiden syönnin jälkeen. Heitin harjakorin paikalleen, ja järjestelin huopia siistimpään järjestykseen, ennen kuin suljin kaapin oven. Lähdin kävelemään pirttiä kohti, ja käytävällä kaikuva kavioiden kopina ja puhe kieli tuntien alkamisesta. Kiristin tahtia, ja hyppäsin viimeisen portaan yli suoraan ”aulaan”. Bambi istui toimistossa ovi raollaan, ja saatoin nähdä naisen kahlaavan valtavan paperikasan keskellä ilme vähintäänkin keskittyneenä.
Pirtistä kuului pientä puheensorinaa, Diib istui puhumassa puhelimassa, ja nosti kättään tervehtivästi, ja jatkoi puhumistaan. Kävelin kaapilleni, ja nappasin kangaskassin, josta pilkisti punaisen muovirasian pää. Otin koko kassin, ja istuin tuolille, alkaen mutustamaan leipiäni. Diib lopetti puhelun, ja pisti kännykän takaisin taskuunsa.
Aloimme jutella niistä näistä, kerroin tytölle hieman itsestäni ja siitä ketä hoidin, ja Diib puolestaan vastaili minulle. Hän oli suunnilleen ikäiseni, (jota ei kyllä pituudesta olisi heti uskonut) ja hoiti Tomppaa. Tomppa oli se pieni shetlanninponi, jukuripäinen, jos oikein muistin. Diib oli mielestäni mukava ja rauhallinen, ja toivon että tyttö sai yhtä mukavan kuvan minusta. Kellon viisarit tikittivät armottomasti eteenpäin, ja seuraava tunti alkoi tuota pikaa.
”Mä meen kattoo varmaan tota seuraavaa tuntii.” Sanoin haukotellen pienesti lauseeni loppuun. Diib nyökkäsi.
”Mäkin aattelin käyä äkkii kattoo pätkän siitä tunnin alusta, mut sit mun pitää lähtee kotiin.”
Nyökkäsin, ja nousin pöydästä liioitellun hitaasti, ja heitin kassin takaisin laukkuun. Lähdin kipittämään alakertaan, ja Diib seurasi pian perästä. Alhaalla tallissa kaikui Dawin käskevä ääni, ja ratsastajat lähtivät taluttamaan hevosiaan maneesia kohti. Mustiksen maneesi oli iso ja valoisa, ja estekalustokin näytti upealta verrattuna muutamaan puskaratsastustallin ”esteviritelmään”. Pitihän ne tyhjän muovilaatikot ja pyöreät aidantolpat johonkin käyttöön saada, hehheh.
Itse tunti sujui hyvin. Diib lähti kesken kaiken kotiinsa, ja lausui nopeat ”hyvästelyt”. Oli mahtava tunne katsoa, kuinka ratsastajat kerta toisensa jälkeen ylittivät esteet virheittä, ja tuntea se muljahdus mahan pohjassa, kun ratsastaja oli tippua Wilhon selässä hevosen päättäessä vetää liinat pohjaan. Tunnin loputtua alkoivat helppo C tunnit, ja ajattelin käydä vilkaisemassa, josko apuani tarvittaisiin Antun kanssa. Ratsastaja oli kuitenkin sen verran iso ja tyynen rauhallinen luimistelevan ruunan seurassa, joten apu ei ollut tarpeen. Niinpä katselin vain kaihoisasti, kuinka ruunivoikko ratsuponi tuuheine häntineen katosi maneesia kohti. Kellon armottomat viisarit kiihdyttivät tahtiaan, ja pian äiti jo soittikin, että minun oli aika lähteä.
Hain tavarani, ja heitin vielä hyvästit Nekulle, joka häntä villisti heiluen juoksi vastaan. Punainen skootteri käynnistyi hitaasti mutta varmasti, ja lähti kuljettamaan kohti kotia, ajajalla hyvä maku suussa.
-Laura ja Anttu 2HM
Spesiaali lupa kirjoittaa koneella :'D
|
|