|
Post by Bambi on Aug 4, 2011 17:18:13 GMT 2
Gwendelin Viimapeippo
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Sept 16, 2011 8:25:48 GMT 2
”Huhuu…” Sanahdin hiljaisesti kun avasin tallin oven, joka narahti hieman, ja hevosen tuoksu suorastaan tunki sieraimiin. Astuin hitaasti sisään, ja tunsin vatsassani pienen muljahduksen. Pikkaisenko minua jännitti. Kävelin hetken matkaa eteenpäin, ja säpsähdin äkkiä kuullessani jonkun puhuvan, ja vilkaisin pikaisesti taakseni. Näin takanani kainosti hymyilevän, parikymppisen naisen, joka oli ilmeisesti tullut melkein heti jälkeeni ovesta. ”Hei, oletkos sinä Laura?” Hän kysyi iloisella äänensävyllä, ja nyökkäsin ja änkytin sitten ”Ky-kyllä olen.” Ja tunsin käteni hieman tärisevän. Ärsytti olla tämmöinen pelkuri, mietin ja melkein potkaisin itseäni tallin pölyisessä ilmassa. ”Vilmaahan sinä tulit hoitamaan, vai mitä? Tuolla tarhassahan se sinua jo odottaakin.” Hän sanoi, ja lipaisin hieman kuivuneita huuliani. ”Jeps.” Sanoin, ja nainen osoitti sitten riimun narua erään karsinan ovessa. ”Haeppas tuolta riimun naru, niin lähdetään hakemaan Vilmaa. Minä olen muuten Bambi.” Hän sanoi, ja lähdin kuuliaisesti hakemaan riimun narua. Ilma oli jo syksyinen, saappaani litisivät sateen jäljiltä märässä maassa, kun kävelimme erään tarhan kohdalle, jossa voikko suomen hevos tamma mutusteli heiniään, joita oli tosin jäljellä enää siellä täällä pitkin tarhaa yksittäisinä korsina. ”Siinä on meidän Vilma, varsin ihastuttava vaikka melko häsläävä tapaus.” Bambi naurahti hieman, ja pujahdin hakemaan hevosta, joka antoi itsensä todella helposti kiinni, ja Bambi avasi portin minulle, ja kiitin pienesti. Vein Vilman karsinaansa, ja panin merkille, että Bambi oli lähtenyt jonnekin, mutta väliäkö tuolla. Enköhän minä Vilman kanssa pärjäisi. Napsaisin riimun narun irti, ja tamma lähti hamuilemaan turpeen seasta ruohonkorsia, ja nappasin samalla jo huomattavasti rentoutuneempaan käteeni juuriharjan, ja aloin harjaamaan pehmeää karvaa, jonka puhdistaminen onnistui jalkoja lukuun ottamatta hyvin, Vilman jalat kun olivat kurasta ruskeat. Kaviot tamma nosti helposti, eikä se juurikaan välittänyt siitä, että minua hieman jännitti. Tamma oli ihanan kiltti, ajattelin samaan aikaan kun taputin kaulaa, jonka neiti oli nostanut pystyyn katsellakseen mitä käytävällä tapahtui. Vein kavio koukun takaisin muiden hoitovälineiden joukkoon, ja silitin hieman silkin pehmeää turpaa, ja vedin syvään henkeä. Päätin viedä Vilman takaisin tarhaan, ja tällä kertaa tamma pyrki hieman innokkaasti eteenpäin, mutta kiskaisin nopeasti ja terävästi riimun narusta, ja huono käytös loppui kuin seinään. Päästin tamman tarhaan, ja sepäs lähti nopeasti eteenpäin, ja veti muutamat pukit, ja sai minut hieman naurahtamaan. Kävelin takaisin tallin pihalle, ja etsin katseellani Bambia, ja pian näinkin tämän käärimässä vastapestyjä pinteleitä, ja kävelin naisen luokse. ”Kas vain, millainen Vilma oli?” Hän kysyi, johon vastasin hymyillen: ”Aivan ihana.”
Tarina oli lyhyehkö, ja kirjoitusvirheitä oli muutamia. Muuten hyvä tarina! 3p 6v€ /Daw
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Oct 6, 2011 19:30:07 GMT 2
Hohohooo… Hytisin ja puhalsin hieman kohmettuneisiin sormiini, jotka tuntuivat katkeavan heti kun niitä liikautti. Kiskaisin vanhan ratsastushanskan takaisin käteeni, ja hieraisin niitä vielä kerran yhteen ennen kuin astuin sisälle talliin, ja näin Nekun jolkuttelevan vastaan häntä vinhasti heiluen, ja kumarruin silittämään koiran silkinpehmeää turkkia, koiran haistellessa innokkaasti kättäni, kunnes sitten kääntyikin ja lähti sitten lampsimaan jonnekin päin tallia, ja lähdin itse etsimään katseellani jotakuta toista. Kävelin hetken matkaa eteenpäin, mutta koko lämmin rakennus tuntui jotenkin autiolta, yhtäkään hevosta tai ihmistä ei ollut näkyvissä, ja Nekkukin oli painellut jonnekin. Huokaisin pienesti, ja mietin hetken mitä kaikkea tehtävälistaani kuului, ja suunnistin tuntilistan luokse. Vilmalla oli näköjään yksi tunti tänään, ja mitä ilmeisimmin olisi hyvä harjata pahimmat kurat tammasta, jos ratsastaja saapuisi hieman liian myöhään… Karsina ja varustekaappikin pitäisi siivota, kertasin ja annoin katseeni kiertää hetken tallissa. Mustikkapolku oli siistin näköinen, suloinen talli, joskin pidin itse enemmän semmoisista kymmenen tai viidentoista hevosen pientalleista. Aivastin pienesti, ja niiskaisin. Nuha tässä tulisi, sen siitä saa kun unohtaa laittaa kouluun hanskat ja pipon… Mutisin hetken mielessäni yrittäen olla ajattelematta tukkeutunutta nenääni, ja astuin satulahuoneeseen, ja etsin Vilman varustekaapin. Se oli varsin siistin näköinen kaappi, jonka ovessa komeili teksti: ”VILMA”, ja avasin oven, joka narahti pienesti, sen verran varovaisesti sen avasin, ihan kuin peläten että sieltä syöksähtäisi jotain päälleni. Naurahdin hitusen ajatukselle, ja avasin oven apposelleen. Satula, suitset, harjat… Ja hieman heinää lattialla. Tartuin harjapakkiin, ja tutkin sen sisältöä. Jeps, ne peruskamathan siellä, tuumasin, ja nappasin harjan ja piikkisuan käteeni, alkaen putsata niitä, ja pölyä varisi samalla hieman ruudullisille ratsastushousuilleni, ja sai minut hieman aivastamaan. Syksy olikin niin ihanaa aikaa, hevoset kasvattavat karvansa, ja ratsastajat eivät puhdista harjoja… Mietin ja aivastin taas. Tyhjensin koko pakin lattialle, ja napsin heinät pohjalta alas lattialle, kävisin vielä lakaisemassa sen myöhemmin pois, ja asettelin harjat vielä siististi paikalleen. Satula oli hieman vinossa, joten suoristin sen tarkastettuani, oliko se muuten siisti, ja asettelin harjapakin takaisin paikalleen. Sitten näpräsinkin hetken ajan suitsia, kuolaimet olisi voitu pestä vähän paremminkin, joten käytin niitä vesihanan alla, ja rapsin liat pois. Muuten suitsienkin nahka oli kiiltävää, ja laitoin ne pakettiin ja asettelin naulalle. Nyt oli Vilman kaappi siivottu, pyyhkäisin vielä jotkut heinät alas lattialle, ja napsautin kaapin oven kiinni. Etsin nopeasti luudan, ja lakaisin heinät ja pölyn pois karsinasta, ja olin vallan tyytyväinen itseeni. Kävelin nopeaan tahtiin Vilman karsinan luokse, ja vilkaisin sinne sisälle. Likainenhan se paikoin oli, mutta kuiviketta ei ainakaan todennäköisesti tarvinnut tuoda. Hain kottikärryt, ja kävelin niiden kanssa Vilman karsinan luokse, ja lapoin liat talikolla kottikärryyn, ja huokaisin hieman, Tämä oli aina jotenkin ärsyttävää hommaa, selkää alkoi särkeä, mietin kun heitin viimeisen talikollisen kottikärryyn, ja lähdin kuljettamaan niitä kohti lantalaa, ja kuiviketta ja likaa varisi lattialle. Jee, taas lakaisemaan! Mietin ja naurahdin hieman. Lisää kuiviketta ei ainakaan onneksi tarvinnut raahata talliin, joten jätin kottikärryt niiden paikalle, ja kävin taas hakemassa luudan, ja huomasin että tallin ovi kävi, ja joku astui sisään. Ruskeahiuksinen, suunnilleen minun ikäiseni tyttö astui sisään, ja huomatessaan minut hymyili hieman. ”Oletkos sinä se Vilman uusi hoitaja?” Hän kysyi, ja nyökkäsi hänelle. ”Sehän kiva.” Hän sanoi uudelleen, suullaan yhä se sama hymy. ”Minä olen Vilman kouluttaja, Heikuksi kutsuttu. Mukava tavata, eikös nimesi ollutkin Laura?” Hän kysyi, ja liikutin luutaa hieman. ”Laurahan minä, Vilman hoitaja tosiaan. Vallan ihastuttava neiti.” Naurahdin hieman, ja jatkoin taas lakaisemista, kun Heikku syventyi lukemaan lappusia tallissa. Vein luudan takaisin paikalleen, Heikku oli lähtenyt jonnekin luettuaan muutaman lapun, ja sanoi minulle että nähkäämme taas, johon olin sitten nyökännyt, ja suunnannut kohti tuntilistaa. Vilman tunti olisi tunnin kuluttua, joten se olisi varmaan hyvä hakea pian sisälle, arvelin, ja kiskaisin ratsastushanskat käteeni. Eivät nekään ehkä mitkään käytännöllisimmät hanskat tallille olleet, mutta ainakippahan pitivät, eivätkä jättäneet käteen inhottavaa polttavaa tunnetta, jos heppa päättäisikin luikerrella syömään tai jotain sinne suuntaan… Napsaisin riimun narun käteeni, ja lähdin kohti tarhoja, jossa Vilma kuraisena seisoskelikin hamuilemassa viimeisiä maassa olevia heiniä, selkeästikin piehtaroineena. Huokaisin hieman, ja luikahdin tarhaan, jolloin neiti vihdoin päätti syömiseltään edes katsahtaa minuun, ja korvat hörössä katsoi ja seisoi paikallaan, kun hain sen, ja tamma tuli kiltisti perässä kuin koira ikään. Vilma oli erittäin mukava hakea tarhasta sisälle, välillähän sekin yritti änkäistä houkuttelevan ruohotupsun luokse, mutta ainakaan sen kanssa ei tarvinnut tapella… Vilmalla olisi joskus mukava kokeilla ratsastaa… Huokaisin hieman, ja kävelin talliin sisälle, jolloin suomenhevosen raudoitetut kaviot kopsuivat tallin kivilattiaan, ja se hörähti hieman nähdessään heinäkasan, jonka vierestä kävelimme, ja se yrittikin haukata palan, mutta vetäisin tamman turvan saman tien takaisin. ”Ei ne sun heiniä oo, Vilma.” Sanoin tammalle, ja talutin hevosen karsinaan, ja kävin viemässä riimun narun takaisin paikalleen. Tammassa oli kura todella pinttynyt, ja huomasin että tuntilaisten tuloon olisi enää vartti, ja päätin helpottaa kyseisen ratsastajan työtä hangaten erittäin pinttyneen tahran irti tamman karvasta, ja pian se olikin taas mukavan kermanvärinen, ja kävin viemässä harjan takaisin paikalleen hieman siistittyäni sitä, ja tuntilaisia alkoi pian parveilla sisään, ja he alkoivat hakemaan hevosiaan (Joitakin minä tosin autoin), ja loppuajan kulutinkin tuntien katseluun, jonka jälkeen lähdinkin polkemaan kotiinpäin. Laura ja Vilma
3p ja 7v€ //Bambi
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Apr 6, 2012 20:54:04 GMT 2
Takatalvi ja Vilma Maa, joka oli jo pikkuhiljaa alkanut pilkistelemään karuna hyvää vauhtia sulavan lumen alta, oli päättänyt Suomen luonto tehdä tepposet, ja alkanut tiputtelemaan taivaalta hitaasti lumihiutaleita alas maahan. Ei nyt toki hirveästi, mutta kuitenkin vähän. Myöskin kuuden asteen lämpötilat olivat pudonneet reippaasti, muttei nyt ehkä ihan pakkasten puolelle. Katsoin maisemaa auton ikkunasta, joka lipui hiljaa pikkutiellä, ja kumarruin sitomaan kenkieni nauhoja kiinni. Kesäkengät nyt eivät olisi tulleet tällä säällä kuulonkaan! Kaiken lisäksi eivät tainneet villasukkani enää edes mahtua niiden alle, sillä olin jo syksyllä saanut tuskailla niiden kanssa, kun hiersivät varpaita ja sukat rei’ille. Upposin ajatuksiini, ja pikkuhiljaa ne alkoivat taas harhailla Vilmaan. Pieneen, pyöreään suomenhevostammaan, jota olin taas pitkästä aikaa menossa hoitamaan. Itse asiassa perhoset eivät enää pyörineet vatsassani, sen sijaan tämä alkoi tuntua jo melkoisesti rutiinilta, olinhan Mustikissa jo jonkun vertaa ehtinyt pyöriä. Maisemat lipuivat ohitse, ja alkoi lumentulokin hieman tyyntyä, ja aurinko loi kultaisia säteitään harmaan pilvipeitteen takaa. Pian Mustikkapolun jykevä tallirakennus siinti edessäpäin, ja isäni alkoi jarruttamaan auton vauhtia, ja pomppasin ulos kiittäen samalla kyydistä. Oikaisin reppua hieman olallani, ja lähdin hitaasti valumaan kohti tallirakennusta, ja ensitöikseni suuntasin kulkuni pirttiä, ja ovella olin törmätä Kathreeniin, joka tuli kuin taikaiskusta eteeni pirtistä.
”Hui kauhea!” Kathreen sanoi säikähtäneenä, mutta tyrmistys vaihtui melkein heti hymyyn ja ystävälliseen ilmeeseen. ”Moi!” Hän sanoi, ja nyökkäsin hieman, kohentaen repun asentoa olallani. ”Moi” Sanoin tytölle, ja hymyilinhän minäkin hieman. ”Mä oon Kathreen, mut sano vaan Katiksi.” Tyttö pisti sitten huomion reppuuni, ja kysyi sitten. ”Olekko sä tulossa hoitamaan jotain ponia? Uusia hoitajia tulee ihan kivaa tahtia tännekin.” Hän sanoi, ja nyökkäsin. ”Jeps, Vilmaa tulin. Oon muuten Laura.” Vastasin, ja Kathreenkin nyökkäsi, ja lähti sitten ohittamaan minua. ”Mä meen nyt tonne alas, ku pitää hoitaa pari juttua, mutta kiva tavata! Vie toi sun reppus vaikka tonne pirttiin, ok?” Hän sanoi, ja nyökkäsin taas. ”Hyvä hyvä, mutta nyt meen.” Tyttö sanoi, ja lähti kipittämään tallin puolelle, ja minä vein käskystä reppuni tyhjään pirttiin, ja aivastin hieman. Nuhan jäljiltä tämäkin yskä varmaan, mutta eiköhän lähtisi sekin, kun vähän aikaa odottelee. Niine ajatuksine lähdin minäkin talliin, aikomuksenani lähteä hakemaan Vilmaa sisälle päin. Muistaisikohan tamma enää minua? No jaa, ainahan siihen voisi luoda suhteen uudestaan, mietiskelin hakiessani riimun-narun, ja lähtiessäni tarhoille päin.
Pihalla sade oli jo lakannut, ja pilvet olivat pikkuisen hajaantuneet, ja aurinko oli päässyt loistamaan valoaan maahan. Maa litisi kenkieni alla märkänä, tiiraillessani ympärilleni tarhoilla. Äkkäsinkin Vilman pian, tuollahan tammuli mutusteli heinänkorsia ruoan jäljiltä Toscan ja Delin kanssa, ja lähdin päättäväisin askelin kohti tarhaa. Pujahdin lankojen välistä tarhaan, ja lähtiessäni kävelemään Vilman luokse, huomasin Toscan seuraavan minua sivusta, ja mennessäni suokin luokse jouduin hieman hätyyttämään eestinhevosta poispäin, jotta pääsisin Vilman kanssa kulkemaan pois tarhasta rauhassa, ilman että eestinhevonen esimerkiksi luikahtaisi kanssani samaan aikaan ulos. Vilma vilkaisi minua, ja nosti päänsä uteliaana maasta pois, katsomaan, kuka tamman tarhaan oli oikein mahtanutkaan saapua. Nostin hieman kättäni, ja annoin tamman nuuhkaista kämmentäni samalla kun klipsautin riimun-narun kiinni riimussa roikkuvaan renkaaseen. Toscakin näytti tajunneen, etten ollut tullut hakemaan sitä, ja tyytyi pysyttelemään taka-alalla taluttaessani voikon tamman pois tarhasta, sulkiessani portin perässäni. Varmistin vielä, että olin sulkenut oven kunnolla, ennen kuin lähdin taluttamaan Vilmaa kohti tallia. Tamma kulki koiran lailla perässäni, ja pääsinkin kunnialla sisälle asti, ja kävin kääntämässä tamman karsinassaan. Otin riimun-narun irti, ja Vilma tunki päänsä ahnaasti ruokakuppiinsa, ihan tarkistaen, ettei sille oltu tuotu mitään syömisen arvoista, mutta havaittuaan kupin ammottavan tyhjyyttään nosti vain päänsä ylös, ja alkoi tutkia tallin menoja. Vein riimun-narun takaisin paikalleen, ja pyyhkäisin hieman hiuksia pois otsaltani. Ponnarit olivat jo niin parhaan päivänsä nähneitä, etteivät hiuksetkaan enää oikein tahtonee pysyä kiinni, mutta väliäkö tuolla. Kävin hakemassa Vilman harjapakin satulahuoneesta, ja karsinan ovella päästyäni kuulin kavioiden kopsetta aivan takaani, ja käännähdin katsomaan, että mikä hevonen on tulossa. Näinkin Kathreenin, johon olin juuri ”tutustunut” taluttamassa Daisya ulos karsinastaan varusteet päällä, ja kypärä päässään, ja johtopäätökseni oli, että hän oli menossa ratsastamaan.
”Ai, sä hait Vilman. Kato sit mihin aikaan se menee tunnille, ettei se vaan myöhästy.” Kathreen sanoi, ja nykkäsin. Tyttö lähti hevosensa kanssa pihalle, ja minä kipitin katsomaan tuntilistoja, ja havaitsin, että Vilma menisi neljältä tunnille, ja kello löi kahta. Mitään kiirettä ei siis ollut, ehtisin vielä tutustua tammaan rauhassa. Otinkin sitten esiin pakista juuriharjan ja piikkisuan, ja menin karsinaan sisälle. Tamma tutki minua katseellaan uteliaasti, ja annoin sen nuuhkaista taas kättäni hieman. Turpa tuntui pehmeältä, ja Vilman hengitys oli lämmintä, ja tein pikaisen analyysin siitä, miten kauan tamman hoitamiseen menisi. Jalat olivat hieman kuraiset, ja karva jokseenkin märkä lumisateen takia, mutta muuten neiti oli varsin siistin oloinen, joten aloin harjata karvaa pitkin, vahvoin vedoin myötäkarvaan, ja Vilma seisoi hievahtamatta paikallaan. Siirryin pikkuhiljaa lavasta alas jalkoihin, joita harjasinkin ihan kohtuullisen kauan, mutta lähtipähän kura jokseenkin irti, sillä se oli vieläkin melko märkää ja pinttynyt kiinni tamman vaaleisiin jalkoihin. Koko tämä harjaus toimenpide meni kuitenkin varsin mallikkaasti, ja rapsutin hieman pehmeää, paksua karvaa, ja huomasin että ratsastushousunikin olivat alkaneet peittyä vaaleisiin irtokarvoihin, joka viesti erittäin vahvasti siitä, että karvanlähtö aika oli alkanut lähestyä, ja Vilmasta ei täydellisen siistiä saanutkaan. Samalla tein yleiskatsastuksen siitä, ettei tammalla ollut nirhaumia tai muuta ikävää.
Vein harjat takaisin pakkiin, ja putsasin kaviot, ja taputin Vilmaa kiitokseksi siitä, että tamma oli nostellut jalkansa niin nätisti, ja pian tuntilaisia alkoi valua sisään, samaten suuri osa hevosiakin. Silitin Vilman pehmeää karvaa vielä hetken hellästi, ja rapsutin sitä hieman korvan takaa, ja huomasi, että tamma nautti kaikin voimin saamastaan huomiosta. Naurahdin jopa sille pienesti, kun se ummisti hetkeksi jopa silmiään, mutta vilkaisi hieman pettyneesti heti, kun lopetin rapsuttamisen. Otin kaviokoukun, ja räpläsin siitä hieman kuiviketta pois, jota siihen oli tarttunut Vilman kavioista, ja laitoin takaisin pakkiin. Laitoin oven kiinni, ja tarkistin vielä lukon niin, ettei tamma vain pääsisi karkaamaan. Vilmasta jäi hyvä maku suuhun, sillä tammahan oli aivan ihana! Noin suloista otusta sai kyllä melkoisen kauan hakea, tamma vaikutti jotenkin tyytyväiseltä elämäänsä, sen yleisilme oli aivan mahtavan iloinen. Säteillen kuin Naantalin aurinko vein pakin takaisin Vilman kaappiin, ja vilkaisin, oliko siellä mitään ylimääräistä kuten heiniä ynnä muuta. Silmiin ei ainakaan sillä hetkellä pistänyt, joten suljin kaapin, ja lähdin ylös pirttiin hakemaan reppuani, että joku muukin sattuisi vaikka paikalle samaan aikaan. Portaat narahtelivat hieman, kun loikin kevein askelin yläkertaan, ja avasin pirtin oven. Pari tyttöä istui juttelemassa, ja he käänsivät katseensa minua kohti avatessani oven. ”Moi.” sanoin ehkä hieman ujosti, ja he tervehtivät takaisin. ”Ookko sä uus hoitaja?” Kysyi joku tytöistä, vaaleahiuksinen varsin ystävälliseen sävyyn, ja nyökkäsin. ”Joo oon mä, hoidan tota Vilmaa.” Sanoin ja nappasin reppuni käteeni, ja tytöt nyökkäsivät. ”Okei, mä oon Vuonis ja omistan Pikun, ja toi on Cida,se ylläpitää Liinua.” Tyttö sanoi, ja nyökkäsi päätään hieman Cidan suuntaan, ja nyökkäsin.
”Okej, mä oon Laura.” Sanoin, ja puhelimestani kuului piippaus, viestin merkiksi. ”Lähin just hakemaan sua, oon siinä parin minsan päästä –Äiti” Viestissä luki, ja napsautin puhelimen kiinni. ”Mun pitää ny mennä, mutta kiva ”tutustua” teihin.” Sanoin, ja tytöt nyökkäsivät. ”Heippa!” Sanoin sitten, ja ”aulassa” Bambi tuli minua vastaan, matkalla ilmeisesti toimistoon. ”Moi!” Nainen tervehti ystävällisesti, ja tervehdin takaisin. ”Kiva nähä suakin täällä. Kävikkö jo hoitamas vilmaa?” Bambi kysyi, ja nyökkkäsin. ”Kävin mä, kiva heppa edelleen” sanoin, ja Bambi nyökkäsi. ”Mutta mä meen ny, äiti tuli ny hakemaan.” ”Okei, moikka.” Bambi sanoi, ja avasi toimiston oven, ja sanoin myös pikaiset heipat lähtien pomppimaan keijukaismaisen kevyesti pirtin portaat alas, ja sieltä suoraan parkkipaikalle, jossa äiti autonsa kanssa odotteli. Istuin auton pehmeälle penkille, ja jäin hymyssä suin katsomaan taakse jäävää Mustikkapolkua. Tästä kerrasta jäi ainakin hyvä maku suuhun.
(Kappalejaot voi vähän failata, kun tämä Wordi sählää aina jotain niiden kanssa : D)
Ihan hyvinhä ne kappalejaotki meni, vaikka toi vika jako ei ihan täsmännykkää : D Muttamutta, hieno tarina ja kiva saada sut taas Vilmalle hoitajaks, olihan se niin, että sä hoidit sitä aikasemminki? Tarina oli tosiaan ihanan pitkä ja helposti luettava. Hienosti osasit kirjottaa yhteisitä hetkistänne, tyksin. 5p. & 12v€ /Kat
|
|
Laura
Täysi jäsen
(c) Kat
Posts: 151
|
Post by Laura on Jul 21, 2012 14:32:09 GMT 2
Tallilla oleilua Heinäkuun aurinko lämmitti ihanasti selkää, ja toi mukavaa vaihtelua jatkuvaan tuuleen ja sateeseen. Hyräilin mielessäni jotain satunnaista laulua, jonka olin kuullut vastikään radiosta, nimeä ja laulajaa en vain saanut mieleeni. Pyörittelin kädessäni riimun-narua, ja tunsin kuinka heinät kutittelivat jalkojani nahkaisten ratsastushousujen läpi. Vaalea tamma alkoi erottua kesäisestä maisemasta ensin kaukaisena siluettina, ja sen jälkeen selkeämpänä. Karvapeitteessä olevat vihreät läikät kertoivat ihanasta kesänvietosta, ja valkea häntä huiski innokkaasti kärpäsiä pois.
”Vilmaa!” Huudahdin ja suomenhevonen nosti päänsä ylös maasta. Korvat hörössä ja tummat silmät tuikkien se oli vastustamattoman ihana näky, ja pörröinen harja toi etäisesti mieleen herkullisen vaahtokarkin. Naurahdin hieman, jotenkin typerää ajatella hevosta karkkina, mutta tapanani oli myös nähdessäni mustan hevosen valkoisten pinteleiden kera alkaa miettiä lakritsia. Olin tainnut syödä liikaa karkkia viimeaikoina, sen huomasi varmaan myös olemuksestani?
Pujahdin suomenhevosen tarhaan, ja nappasin sen sulavasti kiinni. Vilma tutki minua silmillään, ja silitin vähän sen kaulaa. Tuntien alkuun olisi vielä hyvin aikaa, ja tekisin ovelan tutkimuksen sen selvittämiseksi, oliko Vilma mahdollisesti menossa mille tunneille tänään, vai olisiko menossa ollenkaan. Lähdin riimun-naru löysänä kädessäni pois tarhasta, ja suljin portin perässäni, ettei pari muuta uteliasta untoa lähtisi perään. Vilma kulki nätisti kuin mikäkin pikkukoira perässäni, ja korvaparit liikkuivat tasatahtia sen mukaan, mistä mielenkiintoisia ääniä sattui kuulumaan. Itse rallattelin vielä hetken aikaa, kunnes ensimmäinen ihminen alkoi näkyä vähän kauempana. En nähnyt vielä oikein kunnolla, mutta pian havaitsin kyseisen henkilön olevan Bambi.
”Moi!” Huudahdin saman tien, ja Bambi tuntui havahtuvan mietteistään.
”Hei vaan, Vilmaa tulit näköjään hoitamaan..?” Bambi kysyi osoittaen Vilmaan päin, ihan kuin miettien, etten kai olisi vain tunnille tulossa tähän aikaan päivästä.
”Joo, ihan vaan hoitamaan.” Sanoin, ja Bambi nyökkäsi, ja lähti sitten kävelemään tarhoille päin, ja itse vein suomenhevosen karsinaansa, jossa oli onneksi hieman viileämpi kuin pihalla, eivätkä kärpäsetkään enää niin kauheasti kiusanneet. Hain ripein askelin tamman harjat, ja karsinan ovelle saapuessani yllätin sen suolakivensä kimpusta, ja minuun se kiinnitti huomiota sen verran, että korviaan käänsi minua kohti. Hymähdin, ja juuriharjan ja piikkisuan kera pujahdin voikon karsinaan, ja nyt Vilma väisti sivuaskeleen verran karsinaansa tullutta ”tunkeilijaa”. Tamman kyljessä olevat vihreät läikät olivat pienehköjä ja suhteellisen haaleita, mutta otin silti tehtäväkseni jynssätä ne mahdollisimman hyvin pois. Vilma tuntui nauttivan harjauksesta täysin siemauksin, se ummisti silmiään kun harja meni hyttysen puremien kohdilta, ja tuntui muutenkin pitävän tästä hieronnasta. Silmien ympäristöstä takajalkojen kavioihin tehdyn huolellisen harjaamisen jälkeen Vilma näytti ihanan siistiltä, ja lupasin, että jos tamma piehtaroisi ja heittäisi kymmenen minuutin työni hukkaan, sille kävisi pahoja asioita…
… No ei nyt ehkä kuitenkaan, Vilma oli aivan liian hellyyttävä muutenkin. Olin varma, että vaikka se karkaisi ulos karsinastaan ja menisi mussuttamaan kauralaarin tyhjäksi, ei sille oltaisi vihaisia. Eihän noin kauniille tammalle voisi yksinkertaisesti suuttua! Rapsuttelin tamman pehmeää karvaa hetken, ja sen jälkeen hain kaviokoukun, ja putsasin kaviot nopeasti. Vilma oli siitä kätevä hevonen, että se ei kavioiden nostelussa touhunnut omiaan, sillä itselläni oli huonoja muistoja siitä, kuinka potkiva ja kavioitansa maahan iskevä hevonen pamautti kavionsa suoraan varpaille. Muisto sai vieläkin jalat ikävästi kipristelemään, mutta onneksi ne olivat vain muistoja. Äkkiä mieleeni kuitenkin välkähti ajatus, että minunhan piti käydä katsomassa ne tuntilistat, jonka jälkeen rynnistin ilmoitustaulun luokse harjapakin kera, muistellen tuntien alkavan noin neljänkymmenen minuutin kuluttua.
Vilma oli tosiaan menossa ensimmäiselle tunnille, ratsastajanaan joku minulle aivan tuntematon Senni. Sormeni liukui tasaisesti pitkin listaa, ja Vilma meni nähtävästi ensimmäiselle ja toiselle tunnille. Vein pakin takaisin paikalleen, ja käytävältä kantautuvasta puheensorinasta päätellen paikalle oli pelmahtanut joko joukko hoitajia, tai sitten ensimmäisiä tuntilaisia oli juuri saapunut. Epäilykseni osuivat oikeaan, muutama ihminen kypärien kera ratsastusvaatteissa meni innoissaan katsomaan listata, josko olisi arpa osunut oikeaan kohtaan, ja lempihevonen mahdollisesti saatu.
”Eikä, taas mä sain ton Rontin!” ”Jee, mä sain vihdoin Dumlen! JES!” ”Tolla Assilla mä en oo menny koskaan… Jännittää…”
Hiippailin hiljaa heidän ohitseen, ja tunsin itseni lähinnä varkaaksi tassuttaessani tallin käytävälle. Kello löi puolta, ja yhä useampi tuntilainen alkoi kävelemään sisälle talliin. Itse lähinnä norkoilin kädet taskuissa laiskasti kävellen, ja tavasin hevosten kylttejä. Osasin varmaan viiden hevosen sukutaulun ulkoa, kun huomasin Bambin kävelevän sisälle talliin ripein askelin. Hänen katseensa kiersi tallin, ja huomatessaan minut Tompan oven luona suorastaan hyppelehti tallin pölyisellä käytävällä luokseni.
”Hei Laura, et viitsis auttaa vähän?” Bambi kysyi, ja nyökkäsin sen merkiksi, että toki viitsisin.
”Okei, hyvä. Toi Vilman ratsastaja, se Senni ilmotti äsken, että tulee ehkä jotain kymmenen minuuttia ennen tuntien alkua, kun oli kuulemma auton kanssa jotain ongelmia, niin et viitsis laittaa Vilmalle varusteita?” Bambi sanoi ja katsoi melkein anovasti minuun. Jos olisin ollut yksin, olisin varmaan ruvennut pomppimaan riemusta, sillä toimettomana olo oli jotain aivan karmeaa kaltaisestani ihmisestä.
”Joo, mä käyn hakemassa ne sen varusteet heti!” Sanoin ja lähdin matkaavoittavin liikkein hakemaan satulaa ja suitsia. Puhdas nahka kiilsi ihanasti pienen ikkunan tuodessa valoa muuten pimeään satulahuoneeseen, johon napsautin tullessani valot. Nahka vain keräsi hirveästi pölyä etenkin kesäisin, joten pyyhkäisin satulan istuimen päältä pienen kerroksen ennen kuin lähdin kiikuttamaan varusteita tamman ovelle.
Onnekseni olin juuri harjannut tamman, joten voikko suorastaan hohti puhtauttaan karsinan nurkkauksessa, missä pehmeä turpa oli upotettu vesiastiaan. Vihelsin hieman merkiksi, että täältä tullaan, ennen kuin menin karsinaan suitsien kera. Vilma otti ihanan helposi suitset päähänsä, ja avasi jopa suunsa valmiiksi kuolaimia varten, ja satulavyötä kiristäessä ei edes korviaan luimistanut. Vielä ”suitsilukko” päälle, ja voilá! Vilma oli siistin näköinen, ja tamman leppoisa olemus oli alkanut hieman muuttua, kun tammalle oli laitettu varusteet niskaan. Kovat kaviot kuopivat kuiviketta kasalle, ja olemus oli muutenkin täynnä innokkuutta. En malttanut odottaa, milloin itse pääsisin voikon selkään istumaan, vaikka näkemäni perusteella se osasi ratsastaessa olla melkoinen energia pommi. Huokaisin, ja käännyin katsomaan kelloa. Kuutta vaille tasan. Kyseinen Senni oli aikataulustaan reippaasti myöhässä, mutta kuullessani kiirehtivät askeleet oven takaa arvasin, että kyseessä saattoi olla se myöhässä oleva ratsastaja.
Ovi paukahti auki, ja vaalea, nuori nainen tuli sisälle talliin. Hänen hengityksensä oli tiheää, ja muutama hikikarpalo valui otsalla merkkinä siitä, että nainen oli mitä ilmeisimmin joutunut juoksemaan – ja kovaa. Äkkiä kypäränsä päähän kiskoen Sari hyppi Vilman luokse, ja kiitti minua nopeasti Vilman laittamisesta valmiiksi. Itse mutisin vastaukseksi jotain tyyliin ”Ei se mitään…”, jonka jälkeen lähdin sitten hipsimään ulos tallista, aivan parkkipaikalle asti lähtien kotiin.
//Joo sori kun näiden kanssa vähän kesti, ja kiireessä piti kirjoittaa, ja sen huomaa : D
|
|